VANKEINHOIDON KOULUTUSKESKUS 30 VUOTTA − 26.10.2006

Juhlapuhe

 

 

Tapio Lappi-Seppälä

VANKEINHOITOTYÖ JA KRIMINAALIPOLITIIKAN

MUUTOKSET

 

 

1. Johdanto

 

”Tapa, jolla yhteiskunta rikoslakia käyttää, on varmin merkki tuon yhteiskunnan sivistystasosta.” [1]

 

”Näytä minulle maasi vankilat, niin kerron kaiken mitä sinun olisi maastasi hyvä tietää.”

 

1. Sanat olivat Sir Winston Churchillin, joka tultuaan Englannin sisäministeriksi vuonna 1910 aloitti Britannian siihen asti laajimman vankilareformin. Uusi ministeri ilmoittikin ensi töikseen järjestävänsä asiat niin, että ”ensi vuonna näihin vankiloihin tullaan lähettämään 50 000 ihmistä vähemmän kuin edellisvuonna” (”so that next year there will be 50,000 fewer people sent to prison than last year”). Näin siis vanhoina hyvin aikoina Englannissa. Nyt ovat olot sielläkin toiset.

 

2. Vaikka ajat muuttuvat, on Churchillin rangaistusjärjestelmää koskevilla mietelmillä edelleen painoa. Niissä tiivistyy ajatus siitä, että rikosoikeusjärjestelmä on kulttuurinen tuote. Sen muotoa ja sisältöä eivät määrää esimerkiksi tehdyt rikokset, vaan poliittiset päätökset ja yhteiskunnan sosiaaliset ja eettiset arvot.

Tämän havainnon voimme kääntää kysymykseksi, millaisia arvoja, valintoja ja poliittisia näkökohtia edustavat ne ratkaisut, jotka ovat eri aikoina muovanneet suomalaista rangaistusjärjestelmää ja vankeinhoitokäytäntöjä.

Kysymys on kaikkea muuta kuin akateeminen tilanteessa, jossa rangaistusjärjestelmämme on läpikäynyt yhden viime vuosikymmenten nopeimmista muutoksista, ja jossa kohonneet vankiluvut ovat luoneet ankaria paineita vankeinhoidolle − ja sitä kautta myös alan koulutukselle.

 

3. Tässä lähtökohdat juhlapuheen pohdinnoille. En siis aio hahmotella näkemyksiä vankeinhoitoalan koulutuksen kehittämisestä. En edes siitä tehtävästä selviäisi. Vastauksia siihen hahmotellaan juuri ilmestyneessä, ja kohta teille esiteltävässä koulutuskeskuksen omassa julkaisussa. En myöskään ryhdy kartoittamaan koulutuskeskuksen lähihistoriaa, vaikka sitä koskevat tiedot ja pikantit yksityiskohdat juhlapuheeseen kiistämättä kuuluisivatkin. Tästäkin on tarvittavaa tietoa erillisessä mediatiedotteessa.

Sen sijaan yritän hahmottaa pääpiirteet siitä reitistä, jota pitkin suomalainen vankeusrangaistus, vankeinhoito ja vankeinhoidon koulutus ovat kulkeneet ollakseen siinä missä nyt ovat.

 

 

2. Vankeinhoidon syntyvaiheet

 

1. Kriminaalipoliittisen järjestelmän muutoksia voidaan periodisoida eri tavoin. Yhtenä pääjakajana on aika ennen ja jälkeen vapausrangaistuksen käyttöönoton. Suomessa murros sijoittuu 1800-luvun keskivaiheille, joskin vankilalla ja sen edeltäjillä oli ollut kasvava rooli aina 1600-luvun alusta alkaen.

Kuvaukset vankeinhoidosta vankilalaitoksen aamuhämärissä 1600 luvun puolivälissä ovat karua luettavaa. Vankiloiden toimiessa tutkintavankiloina ja niiden tullessa korvaamaan aiempia ruumiin- ja kuolemanrangaistuksia, vartijoiden tehtäviä hoitivat sotilaat, vanginkuljettajat, vahtimestarit – ja pyövelit. 1700-luvun vankeinhoito-ohjeissa vartijoiden mieliin teroitettiin varsin nykyaikaisesti vankien tasapuolisen kohtelun vaatimusta – mutta myös sitä, etteivät kuolemaantuomitut käyttäneet valmistautumisaikaansa väkijuomien nauttimiseen. (Päihdekuntoutuksen malli 1700-luvulta?)

 

2. 1800-luvun puolivälin vaiheilla vankila oli vakiinnuttamassa asemaansa rangaistusjärjestelmän runkona. Käynnistyi myös mittava rikoslainsäädännön uudistaminen. Tämä antoi ensimmäisen sysäyksen myös vankeinhoidon kehittämiseen.

Vankeinhoito ja vankilan toimintatavat olivat alusta alkaen yksi 1800-luvulla syntyneen uuden tieteenalan – kriminologian – pääteemoja. Vankilatutkimuksella oli varattu myös oma nimi, penologia. Vankeinhoitohenkilökunnan koulutustarve oli keskustelun kohteena jo 1870-luvulla kansainvälisen penitentiäärikongressin kokouksissa.

Suomi seurasi tiiviisti alan kansainvälistä kehitystä. Uudet ajatukset vartijakoulutuksen aloittamisesta välitti Suomeen tuleva vankeinhoitohallituksen ensimmäinen ylijohtaja Adolf Grotenfelt jo vuonna 1875. Mutta kuten Timo Soukola Vankeinhoidon historiikissaan kirjoittaa: ”Senaatti kuitenkin kiinnostui näistä kysymyksistä vasta kohua herättäneiden karkaustapausten osoitettua puutteet suomalaisvartijoiden velvollisuudentunnossa ja ampumataidossa” (Soukola 1987 s. 8).

Tiivistäen: Tilanteessa, jossa vankeinhoitotyötä tekevät olivat huolissaan vankeinhoidon kasvatustehtävästä, maan hallitus heräsi vasta kun vartijoiden ampumataidot havaittiin puutteellisiksi.

 

3. Grotenfeltin oma ehdotus vartijakoulutukseksi tuli sittemmin hylätyksi ”kalliina ja tavoitteiltaan epärealistisena”. Valtiovallan hyväksynnän sai ”kustannuksiltaan edullisempi ja enemmän käytännön vankeinhoitotaitoja korostava suunnitelma”. Sen nojalla perustettiin Turkuun vartijakoulu.

Elettiin siis vuotta 1880, vaikka argumentit vaikuttavat omituisen ajanmukaisilta. Yhtäkaikki, näin alkoi vartijakoulutus Suomessa ja Turun Kakolassa. Sitä jatkoi sittemmin tänään 30-vuotisjuhlaansa viettävä VHKK. Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua paljon.

 

 

3. Vankeinhoito ja kriminaalipoliittiset muutokset

 

Rikosoikeuden historia osoittaa, kuinka käsityksillä rikosoikeudellisen järjestelmän toimintatavoista on välitön vaikutus tapaan, jolla vankeusrangaistukset pannaan täytäntöön. Myös kriminaalipolitiikan yleisemmät muutokset ovat heijastuneet nopeasti vankeinhoidon käytäntöihin ja koulutukseen.

 

1. Aikana, jolloin tärkeintä oli säilytysturvallisuus, riittävä ampumataito oli vartijan tärkein hyve. Jos säilytysturvallisuuden ohella saatiin aikaiseksi riittävä pelotevaikutus, sitä parempi. Vaikka 1800-luvun loppupuolen progressiivijärjestelmään liitettiinkin toiveet täytäntöönpanon parantavasta vaikutuksesta, olivat todelliset kuntoutuksen elementit niukassa. Niinpä toimintojen keskeisen sisällön – työpakon – yhtenä tehtävänä oli edelleen rangaistuksen ankaroittaminen. Vielä 1890-luvun alussa vankityötä koskevissa määräyksissä todettiin: ”koska työpakko on kuritushuonerangaistuksen tärkeimpiä kohtia, tulee työn olla sen laatuista ettei se tuota vangille suurempaa tyydytystä” (Laitinen 2002 s.296).

 

2. Maailmansotien välinen aika edusti Suomessa lyhyeksi jäänyttä erityisestävän rangaistusajattelun vaihetta. Kriminologiaa leimasi vahva usko rikollisuuden yksilöllisiin selityksiin. Myös vankilan (ja muidenkin seuraamusten) oletettiin pystyvän vaikuttamaan näihin rikoskäyttäytymisen välittömiin syihin.

Kansainvälisissä kongresseissa keskusteltiin laajasti eri rikoksentekijäryhmien hoidollisista tarpeista. Keskustelut välittyivät Suomeen, joka seurasikin tiukasti alan kansainvälistä kehitystä. Esimerkiksi vuoden 1921 vankeinhoitokomitean mietinnössä ehdotettiin osastolla toimivan vartijan nimen muuttamista hoitajaksi.

Käytännössä järjestelmään sotien välillä tehdyt erityispreventiiviset muutokset jäivät kuitenkin vähäisiksi. Niitä voi sitä paitsi tuskin pitää erityisen hoidollisina: Saimme vuonna 1932 pohjoismaisia psykopaattilaitoksia mukailevan pakkolaitoksen vaarallisille rikoksenuusijoille − joskin ilman hoitoa. Saimme kolme vuotta myöhemmin Saksan, Sveitsin ja Tanskan malliset steriloimis- ja kastroimislait, jotka eivät nekään anna tänään aihetta suurempaan juhlintaan. Jo aiemmin olivat tulleet voimaan säännökset vapausrangaistuksen koventamisesta pääsisältönään ruumiinrangaistuksen luontoisen vesi-leipävankeuden käyttöönotto.

Ainoaksi merkittävämmäksi hoidolliseksi uudistukseksi jäi vuonna 1940 annettu laki nuorista rikoksentekijöistä. Käytännön vankeinhoidon ja täytäntöönpanon kannalta tärkeämpiä uudistuksia olivat ensi sijassa käytännön syiden sanelemat toimet avolaitosten käyttöönottamiseksi, aluksi vankisiirtoloina ja sodan jälkeen (1946) työsiirtoloiden muodossa.

 

3. Vaikka sotien välinen aika oli hoitoideologian ”kulta-aikaa”, jäivät parannusajatuksen jäljet rikoslainsäädännössä hiuksenohuiksi. Korkeintaan voisi sanoa, että Suomi omaksui erityisestävästä ideologiasta sen yhteiskuntasuojelutavoitteet. Luultavampaa kuitenkin on, että lopputulos olisi ollut sama siihen katsomatta, mikä ideologia tilanteessa oli vallalla. Rikoslain käyttöasteen ja tavan ratkaisivat pitkälti ajan poliittiset ja taloudelliset kriisit, kansalaissota ja sen jälkitilanne, 30 luvun poliittinen liikehdintä ja ns. oikeistovaara, sekä kaiken kylkiäisinä vielä lama ja kieltolain tuomat omat ongelmat. Näiden vaikutuksia rikoslainsäädäntöön on eritellyt erinomaisesti väitöskirjassaan vankeinhoidon pitkäaikainen opettaja, oikeustieteen tohtori Ilari Hannula.

Yhteiskunnan muutokset heijastuivat ankarina vankilukupaineina. Vankiluku saavutti korkeimmillaan 350 vangin tason vuonna 1919. Toinen huippu 250 /100 000 osui vuodelle 1933 kieltolakirikosten ja laman synnyttämän omaisuusrikollisuuden siivittäminä. Kolmas samanmoinen oli seuraamassa heti sotien jälkeen.

Rajut nousut johtivat koviin resurssipaineisiin. Paineet näkyivät myös toimenkuvissa ja työtavoissa. Järjestelmällisestä vankeinhoitoväen koulutuksesta tuskin saattoi puhua aikana, jolloin vartiointitehtävät oli käytännön syistä siirrettävä milloin sotavoimille, milloin suojeluskunnille. Vartijamuistelmat kertovatkin, kuinka vielä 1940-luvulla tilapäisvartijan tehtäviin riitti edelleen hyvä haulikon käsittelytaito (Valtter Jorun muistelmat).

 

4. Jatkosodan jälkeen käynnistyi vilkas keskustelu vankeinhoidon uudistamistarpeesta. Linjaukset julkistaneen ns. Auran komitean jäsenistä reilu osa oli itse saanut nauttia sotavuosina valtionvankeina Suomena vankilalaitoksen palveluksista. Mikään ei voita omakohtaista kokemusta. Leppoisiksi arvioidut vankilaolotkin saattavat näyttää toisenlaisilta, jos niitä tutkailee ristikon sisäpuolelta. − Komitean työn tuloksena olikin pitkä lista reformivaatimuksia vankeinhoidon humanisoimiseksi. Osa niistä saatiin myös toteutetuiksi.

Auran komitea esitti myös vankeinhoitokoulutuksen säännönmukaistamista ja palauttamista sotaa edeltäneelle tasolle. Vankeinhoidolle asetettavia kelpoisuusvaatimuksia esitettiin korotettaviksi ja oppisisältöjä laajennettaviksi.

Käytännössä vartijakoulutus saatiin käyntiin uuden ylijohtajan Valentin Soineen toimesta vuonna 1946, määrällisesti merkittävänä, mutta sisällöltään Auran komitean esittämää kapeampana. Tärkeänä uudistuksena oli ylempiin virkoihin tähtäävän vankeinhoitoalan virkamieskoulutuksen aloittaminen. Tämä toteutettiin yhteistyössä Tampereen Yhteiskunnallisen Korkeakoulun kanssa, johon perustettiin vankeinhoito-opin lehtorin virka. Tehtävää hoitamaan kutsuttiin nuori lakitieteen tohtori, tämän vuoden marraskuussa 90-vuotis merkkipäiväänsä viettävä Inkeri Anttila.

 

5. Inkeri Anttilalla oli tästä eteenpäin keskeinen merkitys alan koulutuksen järjestämisessä ja koulutussisältöjen muotoilemisessa. Hän laati ensimmäiset vankeinhoitotutkinnon opetussuunnitelmat. Kun yhteistyö YKK:n kanssa sittemmin kangerteli, vankeinhoidon koulutus organisoitiin vankeinhoitolaitoksesta sisältä päin. Vuonna 1955 oikeusministeriö antoi Anttilan valmisteleman vankeinhoitolaitoksen koulutuspäätöksen. VAHO:oon perustettiin koulutusjohtajan toimi, jonka hoitajaksi tuli vuosiksi 1955−1958 Inkeri Anttila. Hänen siirryttyä rikosoikeuden professoriksi koulutusjohtajan tehtävässä jatkoi nuori lainopin kandidaatti K.J. Lång.

Näin maahan luotiin keskitetty neliportainen vankeinhoidon koulutusohjelma, joka säilyi jokseenkin sellaisenaan yli 40 vuotta. Suurimmat organisatoriset muutokset järjestelmään tulivat Vankeinhoidon koulutuskeskuksen perustamisen myötä vuonna 1976. Lakiesityksen keskuksen perustamiseksi antoi vuoden 1975 virkamieshallituksen oikeusministerinä toiminut Inkeri Anttila. Koulutuskeskus aloitti toimintansa aluksi pienenä kolmen hengen yksikkönä vuonna 1976, mutta on siitä kasvanut kolmenkymmenen hengen hyvin toimivaksi organisaatioksi (kehitys jota eräät ovat voineet vain kateellisena seurata sivusta).

 

 

5. Vankeinhoitoa hoitoideologian jälkeen?

 

1. Koko 1950-luvun kriminaalipoliittista keskustelua väritti käsitys, että vankeinhoito voi parantaa vangit ja sen myös täytyy pystyä siihen. Myös virkamieskoulutusta varten julkaistuissa oppikirjoissa näkyi luja usko seuraamusjärjestelmän kykyyn muuttaa rikoksentekijä: ”On todettu, että psykiatri voi suhteellisen varmasti arvostella ja selittää rikoksentekijän yhteiskunnanvastaisen käyttäytymisen todennäköiset syyt ja esittää toimenpiteitä hänen asenteensa muuttamiseksi”, kirjoitettiin teoksessa ”Vankeinhoidon perusteet” vuonna 1954.

Näin yksinkertaisesti asiat eivät kuitenkaan edenneet. Tutkimus sotki muutoin selkeiltä näyttäneet kuviot. Pohjoismaista oli kertynyt kriittisiä havaintoja eri seuraamusten vaikuttavuudesta jo kautta 1960-luvun. Yhdysvalloissa 1974 julkaistu yli 200 tutkimukseen perustuva yhteisarvio seuraamusten vaikuttavuudesta päätyi pessimistiseen lopputulokseen Nothing Works.

Tänään kiistellään, siitä kuinka oikeutettu tämä päätelmä silloisen aineiston perusteella oli, ja kuka oikeastaan sanoi ja kirjoitti mitäkin. Yhtäkaikki, hoito- ja käsittelyoptimismi vaihtuivat pessimismiin. Tällä asenne- ja arvomuutoksella tuli olemaan syvät vaikutukset rikosoikeudellisiin ja vankeinhoidollisiin käytäntöihin eri puolilla maailmaa. Mikä kiinnostavinta, nuo vaikutukset näyttäytyvät kuitenkin eri maissa kovin erilaisina.

 

2. Yhdysvalloissa ja osin myös Englannissa positiivisen hoidollisen legitimaation katoaminen rikosoikeusjärjestelmältä johti avoimen rankaisullisten, pelotusvaikutukselle tai eristämiselle rakentuvien perustelutapojen läpilyöntiin. Vaikutukset vankeinhoitokäytäntöihin ja vankilukuihin olivat paikoin dramaattiset. Samalla kun toimintaohjelma ja hoidolliset elementit katosivat vankeinhoidosta, vankiluvut moninkertaistuivat ja vankiloihin liitettiin yhä näkyvämpiä ruumiin- ja häpeärangaistuksille ominaisia elementtejä.

Melkein uskaltaisin arvella, ettei Sir Winston Churchillilla olisi tänään kovinkaan hyvää sanottavaa kummankaan maan vankiloista tai kontrollipolitiikasta.

 

3. Meille ei kuitenkaan käynyt näin. Yhdysvaltojen penologipiirejä ravisuttanut Nothing Works -keskustelu jäi Suomessa varsin vähälle huomiolle. Syitä on monia.

Ensinnäkin, kriminaalipolitiikan suunnantarkistuksiin riittävät kriminologiset näytöt oli pohjoismaissa saatu jo aiemmin 1960-luvulla. Jo tuolloin oli myös käyty kiivaskin keskustelu rikoslain käytön perusteista. Vastakkain oli vanha professorisukupolvi ja uudistusmieliset radikaalit, kuten Uudessa Suomessakin kolumnejaan myöhemmin julkaissut Inkeri Anttila.

Tuosta keskustelusta seuranneet kriminaalipolitiikan uudelleenlinjaukset kiteytettiin sittemmin lukuisissa 1970-luvun alun komiteanmietinnöissä. Syntyneen ”humaanin uusklassismin” pääviestinä oli korostaa rangaistusta yhteiskunnan moitteena, vaatia seuraamuksilta suhteellisuus ja yhdenvertaisuusperiaatteiden kunnioitusta sekä rajoittaa vankilan käyttö vähimpään mahdolliseen.

 

4. Sille, miksi Suomen kriminaalipoliittisen järjestelmän kehitys tuli näyttämään niin toisenlaiselta, kuin lähes samanaikaisesti ideologisen käännöksen tehneiden Yhdysvaltojen tai Englannin, ei ole yksinkertaista selitystä.

Yksi ero oli jo lähtökohdissa: Meillä hoito-ideologian kritiikki oli ennen kaikkea pakkohoidon ja yliankaran rikoslain kritiikkiä. Terapeuttisia menetelmiä olikin täällä hankala arvostella, kun ainoana tarjolla olevana hoitona 1960-luvulla oli koppihoito. Ensimmäiset vankilapsykologit palkattiin laitoksiin itse asiassa vasta vuonna 1968, eli juuri hoitoideologian arvostelun kiivaimmassa vaiheessa.

Toiseksi, rikoslain vaikuttamistavat nähtiin meillä esimerkiksi amerikkalaista keskustelua monipuolisempina ja jäsentyneempinä. Pohjoismaiseen rikosoikeusajatteluun on vanhastaan sisältynyt havainto, jonka mukaan rangaistusjärjestelmä vaikuttaa ensi sijassa normiston moraalia luovan ja vahvistavan vaikutuksen kautta. Rikoslakia ei ymmärretä kansalaisten pelottelun välineeksi, vaan keinoksi, jolla ihmisille välitetään yhteiskunnan auktoritatiivinen kannanotto eri rikosten keskinäisestä törkeydestä ja rikoslailla suojattavien arvojen tärkeysjärjestyksestä.

Suomessa populistiselta ja rikoslakihakuiselta kriminaalipolitiikalta vältyttiin osaksi myös siksi, että kriminaalipolitiikan keinovalikoimaa osattiin tarkastella laajemmasta sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Kriminaalipolitiikka nähtiin osana yleistä yhteiskuntapolitiikkaa, ja kriminaalipolitiikan keinoja osattiin etsiä yleisen yhteiskuntapolitiikan keinovalikoiman suunnasta. Ymmärrettiin, että rakenteellisilla sosiaalipoliittisilla toimilla oli rikosoikeuteen nähden ylivertainen vaikutus rikollisuusongelman taustasyihin. Jo kauan ennen kuin maailmalla tunnettiin termi ”situational crime prevention”, täällä korostettiin sitä, kuinka rikosten tekemiseen saatettiin vaikuttaa nopeasti ja tehokkaasti suoraan tilanteita sääntelemällä.

Pelkkään rikosten ehkäisyyn keskittyvä rikosoikeudellinen näkökulma nähtiin ylipäätään liian kapeaksi: Se ei ollut kiinnostunut toimista, joilla syntyneet vahingot voidaan torjua ja uhrin asemaa helpottaa, eikä se osannut asettaa vertailuun eri menetelmien haittoja suhteessa niillä saavutettuihin etuihin.

Näiden seikkojen ohella asiassa vaikuttivat myös lukuisat muut tekijät jotka liittyvät mm. eroihin yhteiskuntien taloudellis-sosiaalis-oikeudellisissa rakenteissa, poliittisessa kulttuurissa sekä median toimintatavoissa. Myös näillä oli vaikutuksensa siihen, ettei rikollisuusongelmasta tullut Suomessa, toisin kuin USA:ssa ja Englannissa, päivänpolitiikan välikappaletta.

 

5. Mutta mitkä sitten olivat rikosoikeudellisen uusklassismin heijastusvaikutukset vankeinhoitoon ja täytäntöönpanoon?

Kysymys herättää luultavasti edelleen ristiriitaisia tuntemuksia ja eri suuntaisia kannanottoja. Aikakauden suuri vankeinhoitoreformi, ns. RTA-paketti, oli kiistatta uusklassinen täytäntöönpanoreformi. Sen myötä luovuttiin progressiiviajattelusta ja tuotiin sisään normaalisuusperiaate: Täytäntöönpanon tuli keskittyä vankilan haittavaikutusten minimointiin, ja olosuhteet oli järjestettävä siten, että ne mahdollisimman hyvin vastaisivat oloja vapaudessa.[2] Oheistuotteina kavennettiin oikeusturvan ja ennustettavuuden nimissä täytäntöönpanoviranomaisten harkintavaltaa ja pyrittiin vahvistamaan avotäytäntöönpanoa.

Johtiko tämä kaikki sitten siihen, että laitoksissa luovuttiin hyvin toimivista hoidollisista tai tukevista käytännöistä − ja oliko edes sellaisia? Vastaaminen ei ole helppoa. Selvää on, ettei uusklassinen seuraamusideologia itsessään rohkaissut aktiivisiin toimiin uusintarikollisuuden alentamiseksi. Sen sijaan sen voi kyllä katsoa edellyttäneen toimia, joilla edesautettaisiin mahdollisimman häiriötön paluu yhteiskuntaan.

Siihenkin, kuinka suuri käytännön ero kahden eri strategian välillä on, on vaikea antaa vastausta. Käytännön vankeinhoitotyötä tekevien välillä näkemyserot tuntuivat olleen paikoin varsin suuretkin. Lieneekin niin, että lähtökohta, jonka mukaan vankeinhoidolla ja täytäntöönpanolla ei olisi mitään muuta tavoitetta kuin vapaudenriisto, piirtää vankeinhoitotyötä tekevälle tehtävästään jokseenkin toivottaman ja tarkoituksettoman kuvan. En usko, että tämä on koskaan ollut täytäntöönpanon yksinomaisena tavoitteenkaan (tuomitsemisen syyt voivat olla sitten toiset). Vankeinhoidon koulutuskeskuksen pitkäaikainen johtaja Aimo Myllylä toikin johdonmukaisesti esille näkemyksensä, jonka mukaan jokaisen vankeinhoitajan yleisenä velvollisuutena ja kasvatustehtävänä on pyrkiä inhimilliseen ja asialliseen vuorovaikutukseen vangin kanssa.

 

 

6. Uusi kuntoutusajatus ja uusi vankeuslaki

 

1. 1990-luku toi kuntoutusajatuksen takaisin vankeinhoitoon (sikäli kun tuo näkökulma sieltä milloinkaan oli kokonaan kadonnutkaan). Nytkin muutosten taustalla oli uusi tutkimustieto, tällä kertaa ns. meta-analyysitekniikka. Se tuotti aiempaa tarkempaa tietoa erityyppisten interventioiden vaikuttavuudesta. Analyysit myös korjasivat keskeisissä kohdin aiempia havaintoja. Nyt päätulokseksi muodostui, että hyvin strukturoiduilla, pääasiassa tiedollisten taitojen ja sosiaalisen ongelmanratkaisukyvyn kehittämiseen tähtäävillä ns. kognitiivis-behavioraalisilla toimintaohjelmilla voidaan vähentää uusintarikollisuutta, osin merkittävästikin.

Tulkoon sanotuksi, että tutkimus myös kertoo, että samat ohjelmat toimivat vielä paremmin vapaudessa toteutettuina. Uusi rehabilitaatiotutkimus ei siis perustele vankilan käyttöä, se kertoo vain sen, mitä kannattaa tehdä silloin, kuin vankilaa joudutaan muista syistä käyttämään. Ero varhaiseen hoitoajatteluun on perustava.

 

2. Uusimisvaikutusten mittaamiseen keskittyneet tutkimukset antoivat myös perustan systemaattiselle toimintaohjelmien rakentamistyölle. Tuloksena olivat käsikirjoihin tiivistetyt strukturoidut ohjelmat, joiden toimeenpano edellyttää tarkkaa käsikirjoituksen seuraamista sekä jatkuvaa prosessin arviointia ja mittaamista. Ne ovat nyt myös osa meikäläistä järjestelmää – hyvässä ja pahassa.

Tämä kaikki merkitsee selvää muutosta täytäntöönpanon suunnitteluun ja vankeinhoitokäytäntöihin. Nyt edellytetään, että täytäntöönpanossa pystytään arvioimaan eri henkilöiden rikosriskejä sekä tunnistamaan heitä koskevat ”kriminogeeniset tekijät”. On myös löydettävä henkilön kykyihin ja oppimistyyliin parhaiten sopivat hoito-ohjelmat. Huonosti istuvat ohjelmat lisäävät uusimisriskiä. On lisäksi osattava panna täytäntöön nuo ohjelmat niiden edellyttämällä intensiteetillä ja integriteetillä, tarpeellista ammatillista herkkyyttä ja yksittäistapauksellista joustavuutta kuitenkin noudattaen.

On selvää, että nämä periaatteet– jos ne aiotaan ajaa laajemmassa mitassa sisään käytännön vankeinhoitotyöhön – tulevat asettamaan huomattavia haasteita myös vankeinhoidon koulutukselle.

 

2. Normit ovat vankeinhoitokäytäntöjen konkreettisin ohje. Normit antavat myös ne puitteet joiden varassa tutkimukseen perustuvia, ehkä nopeastikin muuttuvia toimintoja ja ohjelmia on mahdollista uudelleen suunnata ja painottaa.

Myös tässä vankeinhoidon toimintaympäristö on kokenut syvän muutoksen. Vankeinhoidon normiohjausta ovat olleet vahvistamassa alan kansainväliset sopimukset ja niihin perustuvat velvoitteet. Tämän vuoden lokakuussa tulivat myös voimaan vankeinhoidon käytäntöihin monin eri tavoin vaikuttavat uudet lait.

Näistä vankeuslaki toi mukanaan kaksi perustavanlaatuista muutosta: Laissa täsmennetään henkilökunnan toimivaltuudet perustuslain vaatimalla tavalla. Toiseksi käyttöön otetaan vankeusajan suunnitelma. Suunnitelma vie täytäntöönpanoa aiempaa olennaisesti yksilöllisempään suuntaan. Se tulee lisäämään mm. kuntouttavan lähityön osuutta täytäntöönpanossa. Lopputuloksena on, että erimuotoisilla toimintaohjelmilla, päihdekuntoutuksella sekä muulla valmentavalla ja kuntouttavalla toiminnalla tulee olemaan aiempaa suurempi sija vankeinhoitotyössä. Valvotun koevapauden myötä tulevat lisääntymään myös henkilökunnan yhteistyö ja tehtävät muidenkin rikosseuraamusalan toimijoiden ja sidosryhmien kanssa.

 

3. Vankeinhoitotyön ajankohtaiset muutostekijät voidaan näin tiivistää kolmeen:

 

1.      Eri kehitystekijöiden yhteisvaikutuksena on syntynyt tilanne, jossa vankeinhoidolta edellytetään aiempaa tarkempaa ja oikeusvarmempaa, kansainväliset sopimukset ja perusoikeussäännösten vaatimukset täyttävää toimintaa.

2.      Samalla vankeinhoidon edellytetään olevan aiempaa paremmin selvillä oman toimintansa vaikuttavuudesta – koski tämä sitten pelkkää uusintarikollisuutta (joka on vaikuttavuudesta vain osa) tai sitten muita laajemmin arvioitavissa olevia sosiaalisia seurausvaikutuksia.

3.      Kyetäkseen tähän kaikkeen vankeinhoidon tulee ottaa huomioon seuraamusjärjestelmän toimintaympäristöissä ja toimintatavoissa tapahtuvat muutokset sekä opittava toimimaan erilaisten kumppanien ja erilaisten sidosryhmien kanssa, turvallisen täytäntöönpanon yleistavoitetta unohtamatta.

 

Vankeinhoitotyöstä on tulossa yhä normisidonnaisempaa, suunnitelmallisempaa ja yhteistyötaitoja vaativampaa.

 

Vaatimusten purkaminen käytännön oppisisällöiksi on vaativa tehtävä. Onneksi se onkin jätetty muiden huoleksi. Annettuja vastauksia voi lukea marraskuussa 2005 mietintönsä jättäneen työryhmän suosituksista.

 

 

7. Sir Winston Churchill Suomessa

 

Omaksi huolekseni jää lähinnä lankojen vetäminen yhteen ja puheenvuoron saattaminen kunniakkaaseen loppuun. Yksinkertaisinta lienee palata alun kysymykseen ja pohtia, mitä Sir Winston mahtaisi ajatella, jos hän tänään tutustuisi Suomen vankiloihin ja vankeinhoitoon.

Paljon riippuisi siitä, mitä Churchillille näytettäisiin ja mihin vankilaan hänet vietäisiin. Koulutuskeskukseen, sen tiloihin ja toimintaan hän epäilemättä olisi tyytyväinen. Tämän tason vieraita ei kuitenkaan kannata yrittää jymäyttää, joten olisi viisainta viedä Sir Winston suosiolla katsomaan joko Mikkelin varavankilan ryhmäsellejä tai Kakolan paljusellejä, joita eri puolilla on käytössä yli 500 ja joissa pahimmillaan asustaa kaksi vankia samassa tilassa ja tekee tarpeensa vuorotellen samaan ämpäriin.

Kertoisiko Sir Winston Churchill, että tämän sorttista vankeinhoitoa on tapana harjoittaa maissa, joka on ylpeä sosiaaliturvastaan, jossa on maailman edistynein koululaitos, vähiten korruptiota, jossa poliisi ja oikeuslaitos nauttivat maailman korkeinta luottamusta, jossa (muiden kuin vankien) tyytyväisyys elämään on huippuluokkaa ja jonka kilpailukyky on viimeiset vuodet ollut maailman parasta ykköstasoa?

Vai toistaisiko hän ministerin virkaan vuonna 1910 tullessaan antamansa lupauksen: ”Ensi vuonna näihin vankiloihin lähetetään 50 000 ihmistä vähemmän kuin viime vuonna.”

 

***

                     

Asia jää valitettavasti spekulaation varaan. Tämän ei pidä antaa häiritä tämän päivän juhlaa. Vankeinhoidon koulutuskeskus on 30 vuoden ajan tehnyt arvokasta työtä vankeinhoidon tason parantamiseksi ja erinomaisin tuloksin. Siitä onnittelut kolmekymppiselle!