Pahoinpitelyrikollisuuden tilastollinen selittäminen Reino Sirén Rikostilaston mukaan pahoinpitelyrikokset ovat selvästi lisääntyneet Suomessa sodan jälkeen. Rikosten määrä on viidessäkymmenessä vuodessa nelinkertaistunut. Väestönkasvu selittää vain osan tästä kasvusta, sillä väkilukuunkin suhteutettuna pahoinpitelyrikokset ovat lisääntyneet kolminkertaisesti. Kehityksessä voi erottaa kaksi pääjaksoa. Suunnilleen 1960-luvun puoliväliin pahoinpitelyrikosten määrä vaihteli vuosittain hyvin vähän ja rikollisuuden taso pysyi ennallaan tai jopa laski. Selvä muutos tapahtui 1960-luvun lopulla. Rikosluvut kääntyivät jyrkkään nousuun, ja sama suunta on jatkunut viime vuosiin saakka. Tästä trendistä on kyllä joitakin poikkeamia. On muutaman vuoden ajanjaksoja, jolloin rikollisuuden kasvu on tilapäisesti pysähtynyt ja rikosten määrä aikaisempiin vuosiin verrattuna jopa vähentynyt. Mikä selittää havaittua kehitystä? Onko pahoinpitelyrikollisuuden kasvu pelkkä tilastoharha, kun poliisin tietoon tulee yhä useampi pahoinpitely, väkivallantekojen todellisen määrän pysyessä suunnilleen samana vuodesta toiseen? Onko "pahoinpitelyrikosten määrä" käsite, jossa on mielivaltaisesti summattu yhteen tuhansien toisistaan riippumatta toimivien yksilöiden teot ja saatu luku, jonka kehityksestä ei maksa vaivaa etsiä säännönmukaisuutta saatikka yrittää sitä ennustaa? Vai onko yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka ovat yhteydessä rikollisuuden kehitykseen niin, että ne voivat olla pahoinpitelyrikollisuuden tasoa sääteleviä ja kehitystä selittäviä tekijöitä? Pahoinpitelyrikollisuuden tilastollisella selittämisellä tarkoitan yritystä kvantitatiivisesti tutkia, onko tällaisia riippuvuuksia olemassa. Ensin on käsiteltävä ilmituloasteen merkitystä. On tutkimustietoa (uhrihaastattelututkimukset), jonka mukaan väkivallanteoista ilmoittaminen on ainakin 1980-luvulta lähtien todella lisääntynyt. Myös väkivallan kaupungistuminen eli se, että väkivalta tapahtuu enenevästi taajamissa, julkisilla paikoilla, lisää väkivaltatilanteiden ilmitulon mahdollisuutta. Kokonaan ilmituloasteen kohoaminen ei kuitenkaan selitä pahoinpitelyrikollisuuden kasvua. Myös vakavammat väkivaltarikokset, joiden ilmituloaste on pysyvästi korkea, ovat lisääntyneet. Jos väkivaltarikokset muodostavat jatkumon, voidaan odottaa, että väkivallan lisääntyminen tai väheneminen yhteiskunnassa ilmenee jossain määrin kaikissa väkivallan muodoissa. Joka tapauksessa, vaikka pahoinpitelyrikosten ilmituloaste olisikin kohonnut, se on tasaisesti vaikuttava tekijä, joka voidaan tilastollisissa tarkasteluissa ottaa huomioon. Pahoinpitelyrikollisuuden tason mahdollisista säätelijöistä on ensimmäisenä mainittava alkoholin kulutus. Suomessa alkoholia on aina pidetty tärkeänä väkivaltaan myötävaikuttavana tekijänä. Alkoholin rooli tulee ilmi eri tavoin. Poliisitilaston mukaan pahoinpitelyyn syyllistyneistä - noin kolme neljästä - on ollut tekohetkellä päihtynyt ja osuus on vähitellen kasvanut. Alkoholin vaikutuksen alaisena oleminen näyttää lisäävän myös mahdollisuutta joutua väkivallan uhriksi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 1980- ja 1990-luvun haastattelututkimuksista. Myös alkoholinkäytön tiheys ja alkoholin humalakäyttö on yhteydessä väkivallan uhriksi joutumisen todennäköisyyteen. Väkivaltatilanteisiin joutuminen on johdonmukaisesti sitä yleisempää, mitä tiheämpää alkoholin käyttö on (ks. esim. Aromaa & Heiskanen 1996). Vaikka siis on vakuuttavaa näyttöä alkoholin ja väkivallan yhteydestä yksilötasolla, ei ole itsestään selvää, että yhteys on olemassa myös makrotasolla, eli alkoholin kokonaiskulutuksen ja pahoinpitelyrikosten määrän välillä. Alkoholin kulutuksen kasvun vaikutus pahoinpitelyrikollisuuden tasoon - sikäli kun se on olemassa - riippuu ilmeisestikin paitsi lisäkulutuksen jakautumisesta väestössä, myös siitä millaisissa ympäristöissä lisääntynyt alkoholin nauttiminen tapahtuu ja millaisina käyttötapoina kasvu ilmenee. Jos kuitenkin alkoholin kulutuksen kasvu lisää humalatilanteita ja jos humalassaolo tietyissä olosuhteissa lisää väkivallan mahdollisuutta - sekä uhriksi että tekijäksi valikoitumista - myös alkoholin kulutuksen ja väkivaltarikollisuuden välillä voidaan odottaa olevan tilastollinen yhteys. Jos verrataan alkoholin vuosikulutusta pahoinpitelyrikollisuuden kehitykseen, niin aikasarjojen urat muistuttavat toisiaan (kuvio 1). 1950- ja 1960-luvulla alkoholin vähittäiskulutus ja anniskelukulutus kasvoi hyvin vähän. Pahoinpitelyrikosten määrä pysyi samoin liki vakiona tai jopa hieman laski. Vuonna 1969 muuttui paljon. Alkoholilakiuudistus ja siihen sisältynyt keskioluen vapauttaminen lisäsi varsinkin alkoholin anniskelukulutusta ennen näkemättömästi. Samalla pahoinpitelyrikokset lisääntyivät selvästi. Muutenkin alkoholin kulutus ja tilastoitu pahoinpitelyrikollisuus seuraavat aika tarkasti toisiaan. Alkoholin kulutuksen tasaantumista 1970-luvun puolivälissä vastaa pahoinpitelyrikollisuuden tilapäinen lasku. 1990-luvun lamavuosina myös pahoinpitelyrikokset vähenivät. Sen perusteella, että alkoholin kulutuksen ja pahoinpitelyrikollisuuden kehityksessä on samanlaisia kehityspiirteitä, ei kuitenkaan vielä pidä päätellä, että alkoholin kulutuksen vaihtelu säätelisi tai vaikuttaisi väkivaltarikollisuuden määrään. Useille yhteiskunnan ilmiöille on ominaista jatkuvuus, mikä ilmenee niitä kuvaavissa aikasarjoissa nousevina tai laskevina kehityssuuntina. Tällaisia kehittyviä aikasarjoja ovat monet väestöön, talouteen ja myös rikollisuuteen liittyvät kuvaajat. Trendien vuoksi kehittyvät aikasarjat korreloivat miltei aina keskenään, vaikka niiden välillä ei ole mitään asiallista yhteyttä. Tällaisten aikasarjojen välistä tilastollista korrelaatiota onkin lähtökohtaisesti pidettävä näennäiskorrelaationa. Tilastollisten yhteyksien testaaminen onkin syytä tehdä differensoiduista eli vuosimuutoksia kuvaavista aikasarjoista. Paitsi että muutossarjoista on suodatettu pois niissä alunperin olleet trendit, niihin voidaan liittää yksinkertainen ja selkeä "kausaalinen" tulkinta. Jos pitää selvittää, sääteleekö esimerkiksi alkoholin kulutus pahoinpitelyrikollisuuden tasoa, on luonnollista tutkia - kokeellisen tutkimuksen mallia seuraten - miten pahoinpitelyrikollisuuden taso muuttuu, kun alkoholin kulutus muuttuu määrättyyn suuntaan. Jos väitetään, että alkoholin kulutus säätelee pahoinpitelyrikollisuuden tasoa, täytyy osoittaa, että alkoholin kulutuksen muutokset korreloivat tutkittavalla ajanjaksolla pahoinpitelyrikollisuuden tason muutoksiin niin selkeästi, ettei yhteyttä voida selittää sattumaksi. Jos muutosten välillä ei ole tilastollista yhteyttä, on vaikutushypoteesia vaikea puolustaa. Voidaan myös asettaa kysymys näin: parantaako alkoholin kulutuksen muutoksen tunteminen kykyä ennustaa pahoinpitelyrikollisuuden kehitystä? (ks. esim. Cook & Campbell 1979, Sirén 1984). Näistä lähtökohdista tehdyn analyysin mukaan pahoinpitelyrikollisuuden tason muutokset ovat vuosina 1950-1997 tilastollisesti yhteydessä sekä alkoholin vähittäiskulutukseen että anniskelukulutukseen. Anniskelukulutuksen yhteys pahoinpitelyrikollisuuteen on hieman vähittäiskulutusta voimakkaampi. Aineistoon sovitettujen regressiomallien mukaan kummankin alkoholin kulutusmuodon prosenttimuutoksen "vaikutus" on kuitenkin liki yhtä suuri. Alkoholin kulutuksen yhden prosentin kasvua vastaa keskimäärin noin 0,5 prosentin kasvu saman vuoden pahoinpitelyrikollisuudessa. Jos käytetään mittana kulutettua absoluuttialkoholilitraa väestön 15-vuotta täyttänyttä kohden, niin yhden litran kasvu alkoholin kokonaiskulutuksessa vastaa 4-9 prosentin kasvua pahoinpitelyrikollisuudessa. Alkoholimuuttujien estimoiduilla kertoimilla on kuitenkin melko suuret keskivirheet, eikä pahoinpitelyrikollisuuden tason muutoksia voi ennustaa pelkästään alkoholin kulutuksen muutosten perusteella kovin tarkasti. Pahoinpitelyrikollisuuden tason muutoksille on muitakin potentiaalisia selittäjiä. Pahoinpitelyrikollisuus kytkeytyy myös taloudelliseen kehitykseen. Jos sen osoittimena on bruttokansantuotteen volyymi, havaitaan, että keskimääräistä voimakkaamman talouskasvun vuosina myös pahoinpitelyrikollisuus on usein lisääntynyt keskimääräistä enemmän (kuvio 2). Talouden taantuminen taas näyttää hillinneen rikollisuutta. Näin tapahtui esimerkiksi 1970-luvun puolivälin talouskriisin yhteydessä. Tuolloin bruttokansantuote pieneni Suomessa ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Samaan aikaan tilastoidut pahoinpitelyrikokset vähenivät selvästi. Myös 1990-luvun lama heijastui pahoinpitelyrikollisuuteen, joka kääntyi laskuun. Eräs tulkinta taloudellisen kehityksen ja pahoinpitelyrikollisuuden yhteydelle on se, että kun kulutukseen on käytettävissä enemmän varoja, kasvaa myös vapaa-aikaan ja huvitteluun liittyvä, väkivallan riskiä lisäävä kulutus. Toisaalta bruttokansantuotetta voidaan pitää sen yhteiskuntakehityksen yleisenä indikaattorina, johon on kuulunut kaupungistuminen ja moninainen elämäntapojen muutos. Tässä mielessä bruttokansantuote kehityksen kuvaajana edustaa monia eri elementtejä. Todettakoon vielä, että talouden osoittimien yhteys pahoinpitelyrikollisuuteen ei ole näennäinen, alkoholin kulutuksen kautta syntyvä. Sekä bruttokansantuote että yksityiset kulutusmenot korreloivat merkitsevästi pahoinpitelyrikollisuuden tason muutoksiin senkin jälkeen kun alkoholin kulutus on vakioitu. Kolmas tekijä, jota tässä käsittelen, on muuttoliike. Muuttoliikkeen voidaan ajatella kytkeytyvän rikollisuuteen ainakin kahdella tavoin. Ensinnäkin muuttoliikkeen päävirta on Suomessa koko sodanjälkeisen ajan ollut maaseudulta taajamiin ja kaupunkeihin. Siten muuttoliike on merkinnyt väestön siirtymistä alhaisen rikollisuuden alueilta korkean rikollisuuden alueille, jolloin rikollisuus asukasta kohti laskettuna kasvaa. Muuttoliike siirtää väestöä ympäristöihin, joissa väkivallan riski on lähtöaluetta suurempi. On kysymys muuttoliikkeen rikoksentekomahdollisuuksia lisäävästä ominaisuudesta. Toisaalta muuttoliike heikentää sosiaalista kiinteyttä. Voidaan olettaa, että tämä koskee erityisesti nuoria perheettömiä, maaseudulta kaupunkeihin muuttajia. Maaseudun ja kaupunkien kulttuuriset erot voivat myös myötävaikuttaa väkivaltaan johtavien konfliktien syntyyn. Tällä tavoin muuttoliike on myös rikosmotivaatioon vaikuttava seikka. Näitä molempia muuttoliikkeen puolia pyrkii kuvaamaan nuorten miesten (15-34 v) maalta kaupunkeihin suuntautuvan muuttoliikkeen vaihtelu. Aikasarjojen vertailu on mahdollinen vasta vuodesta 1967, koska aikaisemmilta vuosilta ei ole sukupuolen ja iän mukaan eriteltyjä muuttolukuja. Tilastollinen tarkastelu osoittaa, että nuorten miesten muuttoliikkeen vilkkaus ja pahoinpitelyrikosten määrä muuttuvat keskimäärin samaan suuntaan. Eräät poikkeavat havaintovuodet vaikeuttavat kuitenkin analyysia. Koko kohdeajanjaksolla muuttoliikkeen osoittimena voidaan käyttää kaupunkien välisen muuttoliikkeen vilkkautta. Sen yhteys pahoinpitelyrikollisuuden tason muutoksiin on myös odotetun suuntainen mutta heikko (kuvio 3). Edellä tarkasteltuja tekijöitä voidaan lähtökohtaisesti pitää mahdollisina pahoinpitelyrikollisuuden tason säätelijöinä. Alkoholin kulutus, bruttokansantuotteen volyymi, yksityiset kulutusmenot ja muuttoliikkeen vilkkaus ovat tilastollisesti yhteydessä pahoinpitelyrikollisuuden tasonmuutoksiin ja ne siis "selittävät" kukin erikseen pahoinpitelyrikollisuuden kehitystä. Jos otetaan samanaikaisesti huomioon useampi selittävä tekijä, voi syntyä tilanne, että jotkut niistä korreloivat myös keskenään vahvasti, eli ne riippuvat toisistaan tai kuvaavat samaa ulottuvuutta. Jonkin tekijän selitysvoima voi siksi ratkaisevasti muuttua, jos huomioon otetaan toinen, siihen yhteydessä oleva muuttuja. Tilastollisessa mielessä rikollisuuskehitystä parhaiten selittävä muuttujayhdistelmä voidaan joka tapauksessa etsiä annetusta joukosta mekaanisesti, askeltavalla analyysilla. Tällaisen yhdistelmän määräämiseksi estimoin regressiomallin askeltaen niin, että mallista poistettiin yksi kerrallaan selitysvoimaltaan heikoin tilastollisesti ei-merkitsevä muuttuja. Alkoholin kulutusta, taloudellista kehitystä, työttömyysastetta ja muuttoliikkeen voimakkuutta kuvaavien muuttujien lisäksi mallissa oli alkutilanteessa rikollisuuskontrollia ja rangaistustasoa kuvaavina osoittimina pahoinpitelyrikosten selvitysaste, vankeusrangaistusten käyttö ja pahoinpitelyrikoksissa tuomittujen vankeusrangaistusten keskipituus. Estimoinnin lopputulos oli, että pahoinpitelyrikollisuuden tason muutoksia selittämään riittävät tarkastelluista muuttujista alkoholin anniskelukulutus, bruttokansantuote ja pahoinpitelyrikosten selvitysaste. Muut muuttujat, kuten työttömyysaste ja rangaistustasoa kuvaavat muuttujat, eivät ole selitysvoimaltaan merkitseviä ja ne jäävät estimoinnin eri vaiheissa pois mallista. Suhteellisin muutoksin lausuttuna tämän kolmeen selittävään tekijään perustuvan ratkaisun mukaan, alkoholin anniskelukulutuksen yhden prosentin kasvuun liittyy keskimäärin 0,4 prosentin ja bruttokansantuotteen volyymin yhden prosentin kasvuun 0,5 prosentin lisäys pahoinpitelyrikollisuudessa. Selvitysasteen yhden prosenttiyksikön nousuun tai laskuun liittyy puolestaan mallin mukaan pahoinpitelyrikosten määrässä 1,5 prosentin muutos vastakkaiseen suuntaan. Bruttokansantuote on vahvempi selittäjä kuin alkoholin kulutus. Selvitysasteen ja rikollisuustason yhteyden eräs tulkinta on, että selvitysaste liittyy poliisin voimavaroihin. Jos poliisille ilmoitettu rikollisuus kasvaa nopeasti, selvitysaste alenee, koska lyhyellä tähtäimellä poliisin tutkintaresurssit ovat kiinteät. Päinvastaisessa tapauksessa voidaan odottaa selvitysasteen nousevan. Toisaalta selvitysastetta on pidetty myös rikoksesta kiinnijäämisen tai rikoskontrollin ja -tutkinnan tehokkuuden osoittimena. Tähän perustuu ennuste, että selvitysasteen kohoaminen vähentää ja aleneminen lisää lyhyellä viipeellä rikollisuutta. Kaiken kaikkiaan selvitysaste on kuitenkin selittäjänä ongelmallinen koska se käsitteellisesti riippuu selitettävästä muuttujasta eli pahoinpitelyrikosten määrästä. Tilastolliset mallit kuvaavat sitä, miten pahoinpitelyrikollisuuden tason muutokset kytkeytyvät tilastollisesti muihin tarkasteltuihin aikasarjoihin. Pahoinpitelyrikosten määrään vaikuttaa kuitenkin paljon sellaisia laadullisia rikoksentekomahdollisuuksiin ja rikosmotivaatioon liittyviä tekijöitä, joita on mahdoton pelkistää lukusarjoiksi tai mitata määrällisesti. Kaikista määrällisistäkään osoittimista ei ole tietoja riittävän pitkältä ajalta taaksepäin aikasarja-analyysia varten. Tässä mielessä tilastollisen mallin selitys on aina rajoittunut. Sodanjälkeiseen aikaan liittyy Suomessa suuria sosiaalisia ja väestöllisiä muutoksia, joilla voidaan selittää rikollisuuden pitkän aikavälin suuntaa, vaikkakaan yhteyttä ei voi kvantitatiivisesti osoittaa tilastollisella mallilla. "Suuri muutto" ja suomalaisen yhteiskunnan nopea kaupungistuminen ovat tällaisia rikoksentekomahdollisuuksia lisänneitä tekijöitä. Kulttuuriset seikat, joita on vaikea kvantifioida, saattavat selittää rikosmotivaation vaihtelua eli väestön muuttuvaa suhtautumista tai herkkyyttä väkivallan käyttöön eri tilanteissa ja väkivallan hyväksymistä tai torjumista konfliktien ratkaisuissa. Tilastolliset mallit ovat myös aikaan sidottuja. Estimointitulokset koskevat vain tutkittua aikaväliä. On ilmeistä, että esimerkiksi bruttokansantuotteen tai yksityisten kulutusmenojen perusteella ei voi ennustaa pahoinpitelyrikollisuuden kehitystä kovin pitkälle tulevaisuuteen. On vaikea uskoa, että pahoinpitelyrikollisuus voisi jatkaa rajatta kasvuaan samaa tahtia taloudellisen kasvun kanssa. Tutkittuna ajanjaksona pahoinpitelyrikollisuus on kyllä kytkeytynyt taloudelliseen kehitykseen, mutta näin ei ehkä ole tulevaisuudessa. Havaittu tilastollinen yhteys liittyy määrättyyn historialliseen yhteiskuntakehityksen ajanjaksoon. Alkoholinkulutuksen yhteys pahoinpitelyrikollisuuteen saattaa sekin muuttua ajan myötä. Alkoholilla lienee kuitenkin pysyvämpi merkitys pahoinpitelyrikollisuuden tason säätelijänä kuin taloudellisilla tekijöillä. Kirjallisuusviitteet Aromaa, Kauko & Heiskanen, Markku. 1996. Väkivalta. Teoksessa Suomalaisten turvallisuus. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 139. Oikeus 1996: 17. Helsinki: Tilastokeskus. Cook, Thomas D. & Campbell, Donald T. 1979. Quasi-Experimentation. Chicago: Rand McNally College Publishing Company. Sirén, Reino. 1984. Varkausrikollisuuden kehityksestä ja yhteydestä rakenteellisiin tekijöihin 1950-1984. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 70. Artikkeli perustuu kirjoittajan pahoinpitelyrikollisuuden kehitystä vuosina 1950-1997 käsittelevään tutkimukseen, joka julkaistaan syksyllä 1999.