Väkivalta ja kansallisromantiikka Kaarlo Helasvuo Kun yritämme kriminaalipolitiikan keinoin parantaa maailmaa, ylevät ja alhaiset tunteet höystävät keskusteluamme. Rikollisuus alkaa kiinnostaa muitakin kansalaisia, kun se näyttää lisääntyvän, vaikka se ilmankin olisi vakava ongelma. Aggressiivisuus "patoutuu". Vankeinhoidon koulutuskeskuksen Studia poenalia –sarjassa 15.4.1997 pidetty esitelmä "Johdatus suomalaisen turpaanvedon erityispiirteisiin" provosoi minut valmistamaan puheenvuoron, jota ei sitten tarvittukaan, koska Heikki Sarmajan mainio esitelmä käsittelikin muuta asiaa. Jäi paha olo, ei esitelmän takia vaan siksi, että aggressioni jäi "purkautumatta". Sanoja aggressio/aggressiivisuus ja väkivalta/väkivaltaisuus näkee käytettävän synonyymeina. Ihmisen aggressio on hyökkäyssävyistä, aktiivisesti vaikuttamaan pyrkivää toimintaa, joka voi kohdistua toiseen ihmiseen tai muuhun eläimeen, ilmetä vihamielisyytenä, alistavana ja vahingoittavana. Kohteena voi olla myös toisen eläimen, ryhmän tai lajin symboli, kuten nukke, muotokuva, hautakivi, lippu, omaisuus. Väkivalta on vaikuttamismalli, kuten informaatio ja opastaminen, houkuttelu, petkuttaminen, kaste ja veljeksi vihkiminen. Se voi toteuttaa aggressiota. Aggressiivisuus on alttiutta, psyykkistä valmiutta väkivallan käyttöön. Ihminen käyttää väkivaltamallia mm. rikoksissa, kuten lähimmäisten henkeen ja terveyteen kohdistuvissa ja eräissä seksuaalirikoksissa, kuten väkisinmakaamisessa, mutta myös esineelliseen ympäristöön vaikuttamisessa, kuten murroissa ja vahingonteoissa. Aggressiivisuus ilmenee muissakin muodoissa kuin väkivaltaisina rikoksina. Toisaalta kaikki väkivaltarikokset eivät ole aggressiivisia. Aggressiivisuuden määrästä ja laadusta väestössä ei saa kuvaa henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikollisuuden välityksellä yhtään sen paremmin kuin miesväestön potenssista väkisinmakaamisten välityksellä. Aggressiivisuus ei ole kuin varasto, joka täyttyy ja hupenee. Kun syöt puuroa ja perunaa, sen polttaminen tuottaa energiaa, joka käynnistää montun kaivamista, saappaanheittoa, golfia, naimista, runojen ja tällaisten artikkeleiden kirjoittamista. Aggressiivisesti, lempeästi, miten vain. On toki kiehtovaa puhua aggressioiden kuten tunteidenkin "purkautumisesta". Sallittakoon sellainenkin retoriikka. Myönnämmehän, että ryyppy "nousee" päähän ja samppanja "menee" polviin. "Syyt siihen salaiset ken arvaisikaan?" Heikki Ylikangas, joka laajoilla tutkimuksillaan on rikastuttanut paljon kuvaamme yhteiskuntamme menneisyydestä ja nykyisyydestä, on hiljattain (HS 29.6.97) provosoinut pohtimaan henki- ja pahoinpitelyrikollisuuden yleisyyttä ja kehityssuuntaa Suomessa, tehden myös kansainvälisiä vertailuja. Kun tarkastellaan rikoksia, joiden ilmituloalttius on suurin ja selvitysvarmuuskin parhaimpia eli tappoja ja murhia, ja kun seurataan samalla tapon yritystä koskevien lukujen kehitystä, koostuu lukusarjoja, joiden Ylikangas katsoo antavan edustavan kuvan maamme väkivaltarikollisuuden nykyisestä kokonaiskehityksen suunnasta. Valikoidun tapausryhmän kehityksen voi joskus hyvin uskoa kuvastavan laajan ilmiöryhmän kokonaiskehitystä. Henkirikosten määrä on viime vuosina kehittynyt noin sadasta noin sataankuuteenkymmeneen vuodessa. Rekisteröityjen tapon yritysten määrä on ollut reilusti kaksi kertaa niin suuri. Nämä yhteenlaskettunakin muodostavat pienen murto-osan väkivaltarikosten kokonaismäärästä. Tuon ryhmän välityksellä ei voida saada luotettavaa kuvaa väkivaltarikollisuuden taustatekijöistä. Taustatekijöiden kartoitus voi tuntua turvallisemmalta pienenkin luvun varassa, kun se on kokonaisluku. Lapsenmurhaa eli lapsentappoa koskevien lukujen kehitys on puhuva ja antaa aihetta oivalluksiin. Luvuthan ovat viime vuosikymmeninä johdonmukaisesti laskeneet paristakymmenestä pariin, näyttäen vakiintuvan yhden ja nollan vuosittaiseen vaihteluun. Ken on elänyt näiden vuosien sosiaalisten ja kulttuurimurrosten tuntumassa, uskoo pääpiirtein oivaltavansa kehityksen vaikuttajat: seksuaalielämää koskevien asenteiden ja naisen aseman muuttuminen, syntyvyyden säännöstelyn kehittyminen, avioliittoinstituutioiden monipuolistuminen, äitiysturvan ja lastensuojelun kehittyminen, mahdollisesti vähittäinen kehittyminen tämän rikoksen tunnusmerkistön soveltamisessa. Kriminaalipolitiikalla ei liene osuutta tässä kehityksessä. Alussa tarkoitettujen väkivaltarikosten taustatekijäin kartoittaja tuntee itsensä avuttomammaksi. Voi päätyä painottamaan sellaisia tekijöitä, joita on suhteellisen helppo havainnoida ja tarrautua käsitykseen pääasiallisesta tai varsinaisesta syystä. Jos tällaisena pitää esimerkiksi muuttoliikettä ja sen taustalla olevaa sosiaalisen rakenteen ja ryhmittymisen muutosta, helposti kadottaa tuntuman tapausten sosiaalipsykologiseen ja psykologiseen kirjavuuteen. Kaikki muuttoliikkeen ongelmien ahdistamat nuoret miehet eivät pahoinpidelleet tai surmanneet. Häiriöt ilmenivät nuorten vähemmistössä. Väkivaltarikollisuutta koskevassa keskustelussa on aina taipumus päätyä yleistäviin väitteisiin eivätkä ne ole vieraita tieteellistä asiantuntemusta edustavassa debatissakaan. Jo Veli Verkko kirjoitti väkivaltarikollisuuden rotubiologisesta taustasta. On puhuttu meikäläisestä huonosta viinapäästä, kulttuuriimme kuuluvasta humalahakuisesta viikonloppujuomisesta. Ei tällaisia näkymiä voida kevyesti sivuuttaa, mutta varsinaisia ja pääasiallisia syitä ei niiden varassa voi päätellä. Rikoksen teon käyttäytymismalleista Murhat ja tapot sekä taponyritykset muodostavat psykologisesti ja sosiaalipsykologisesti hyvin poikkeuksellisen ryhmän, eikä ainoastaan rikoksen vakavuuden kannalta. Murhaan ja tappoon syyllistyneille tehdään paljon mielentilatutkimuksia, ja ymmärrystä vailla oleviksi todetaan ratkaisevasti suurempi osa kuin tapon yrittäjiksi katsotuista tai pahoinpitelijöistä. Mielisairaus tai siihen verrattava tila on tavallisempi henkirikoksissa kuin muissa väkivaltarikoksissa. Tapon yrityksestä syytteeseen asetetut tai tuomitut eivät ole edustava näyte tällaisten rikosten tekijöistä. Ilmituloalttius on tiettyihin henkirikoksiin verrattuna heikko. Eron tekeminen henkirikoksen yrittämisen ja pahoinpitelyn välillä on vaikeaa, ja paine on pahoinpitelyn suuntaan. Henkirikosten ja niiden yritysten yhteisluvut ovat kerta kaikkiaan kyseenalaisia rikosten taustatekijöiden arvioinnissa. Henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten luokittelu rikoslaissa perustuu niin painavasti moraalisiin arvonäkökohtiin, että sitä on hankala käyttää hyväksi psykologisia ja sosiaalipsykologisia tekijöitä huomioon ottavassa kriminologiassa. Väkivaltaisen käyttäytymisen ymmärtämisen kannalta olisi aihetta pyrkiä rikosten käyttäytymistieteelliseen luokitteluun. Aikaisemmin olen esittänyt luokittelumallin, jonka lähtökohtana oli G Aschaffenburgin aikoinaan esittelemä luokittelu (Das Verbrechen und seine Bekämpfung, Heidelberg 1933). Kaarlo Helasvuon versio (Vankeinhoito 4/80) ilmenee oheisesta taulukosta. En tuo sitä esille suositellakseni, vaan valaistakseni lähestymistapaa. Mikä on vakavin väkivaltaongelma? Se on perheväkivalta ja erityisesti lasten pahoinpitely. Näin rohkenen väittää, vaikka tätä asiaa yhä tunnetaan vähemmän kuin väkivallan muita ilmentymiä. Niiden määrää ei tunneta, mutta ilmeisesti se on muunkin väkivallan rinnalla kunnioitettava. Sääntö, jonka mukaan kuolemaan johtaneiden väkivaltarikosten ilmituloprosentti on lähes sata, ei päde lapsiin kohdistuvassa väkivallassa. Lasten pahoinpitelyistä aiheutuu epäilemättä enemmän invaliditeettia ja psyykkistä vammaisuutta. Kurituksen käyttö kasvatuksessakin näyttää edistävän nuorten kehittymistä väkivaltaisiksi. Lasten pahoinpitelyiden heijastusvaikutukset yhteiskunnassa ovat laskemattomat. Yhteiskuntapolitiikkaa tämän ongelman lieventämiseksi jarruttaa se, että lasten kurittamisen ja muun pahoinpitelyn suhteen vallitsee hajaannus ja ambivalenssi. Lainsäädäntö on ottanut merkittäviä askeleita suhtautumisessa lasten väkivaltaiseen kohteluun, epävirallinen normisto ei ole kehittynyt vastaavasti. Tämä ei ole nimenomaan suomalainen ongelma, mutta on kulttuureja, joissa lasten kohtelu on vähemmän väkivaltaista. Se ehkä rohkaisee suomalaisia kasvattajia vuosituhannen vaihtuessa. Lapsen pahoinpitelyä on arvioitava lapsen sosiaalisen ja kasvatuksellisen kokonaistilanteen osana. Rikollisuus ja poikkeava käyttäytyminen On taipumus pitää rikoksia yhtenä poikkeavan käyttäytymisen muotona. Yleisesti rikoksen teko ei ole poikkeavaa käyttäytymistä. Mikä on paheksuttavaa, ei aina ole poikkeavaa. Eräitä rikoksia voidaan pitää poikkeavana käyttäytymisenä. Samaa voi sanoa jatkuvasta uusimisesta ja elämäntavasta, jonka karakteristinen piirre on rikosten tekeminen, so. antisosiaalinen elämäntapa. Tunnustettua arvoa selkeästi loukkaavaa menettelyä voidaan kuvata poikkeavaksi käyttäytymiseksi. Arvot ja paheksuminen kuitenkin vaihtelevat, ovat epävakaita, kulttuurin suuntamuutoksista riippuvia ja tilannesidonnaisia. Olisi hyödyllistä tarkastella rikoksia sen kokonaistilanteen ja prosessin kannalta, missä kriminalisoitu teko on vain detalji. Täten voitaisiin ehkä kehittää rationaaleja ja humaaneja ja sen kautta tehokkaampia toimia niiden tarpeiden tyydyttämiseen, joita rikokset virittävät, sen sijaan että perinteinen rikoksen ja tuomitun rangaistuksen parisuhde ratkaisisi suhtautumisen kokonaistapahtumaan. Ehkä tultaisiin ymmärtämään sekin, että raja rikoksen ja sille asiallisesti läheisen toiminnan välillä on sopimuksenvaraisena lakiin "piirretty". Yritän valaista esimerkillä, mitä tarkoitan: Taulukko