Bostonilaisen suutarin ja Australian aboriginaalin jalanjäljillä Matti Laine Suomalaisen kriminaalihuollon täyttäessä 125 vuotta väittävät amerikkalaiset, että maailmanlaajuisesti voisimme viettää modernin kriminaalihuoltotyön 150-vuotisjuhlia. Yhteiskunnallisten järjestelmien keksiminen harvoin tapahtuu yhdessä maassa tai yhden henkilön toimesta, mutta kiistatonta on, että Yhdysvalloissa alkoi tapahtua tällä alueella 1840-luvulla. Nykyaikaisen kriminaalihuollollisen valvonnan (probation) isäksi mainitaan John Augustus (1785-1859), suutari Bostonin kaupungista. Hänellä oli tapana viettää vapaa-aikaansa oikeusistuimissa. Siellä hän havaitsi, että usein tavalliset juopot joutuivat vankilaan ainoastaan siksi, ettei heillä ollut rahaa maksaa sakkojaan. Augustus kehitti menetelmän, jota kuuluisa kriminologi Sheldon Glueck kuvaa seuraavasti: "Hänen menetelmänään oli maksaa rikoksentekijän takuusumma vangitsemisen jälkeen ja tämän avulla saavuttaa tuomitun luottamus ja ystävyys. Ja vielä hankkimalla rikoksentekijälle työpaikan ja auttamalla hänen perhettään eri tavoin hän pyrki saavuttamaan jalansijaa myös tämän kodissa. Kun syytetty myöhemmin tuotiin oikeuden eteen tuomiota varten, Augustuksen tapana oli raportoida hänen edistymisestään ja tuomari yleensä määräsi tuomitulle yhden sentin suuruisen sakon ja oikeudenkäyntikulut, sen sijaan että olisi tuominnut hänet johonkin laitokseen." (Barnes & Teeters 1949, 374-375). Vuosien 1841-1858 välisenä aikana Augustus "maksoi ulos" lähes 2000 miestä, naista ja lasta. Hänen outoja ajatuksiaan kritisoitiin voimakkaasti ja vasta vuonna 1878 hänen kotiosavaltionsa Massachusetts ensimmäisenä hyväksyi kriminaalihuollollisen valvonnan virallistavan asetuksen. Perusasetelma oli selvä: oli syntynyt järjestelmä, jossa rikos-, oikeus-, ja rangaistusjärjestelmään oli liitetty sosiaalisia toimenpiteitä, joiden tavoitteena oli auttaa rikoksentekijää. Oliko samalla luotu ikuinen ja ratkaisematon ristiriita? Sosiaalityötä vai rankaisua? Englannin kriminaalihuollon ylitarkastaja Graham Smith arvosteli viime vuonna voimakkaasti paikallista kriminaalihuoltoa (probation service) todeten, että "kriminaalihuolto on liiaksi jäänyt roikkumaan sosiaalityön etiikkaansa, eikä ole ottanut yhdyskuntarangaistuksen ajatusta riittävästi ohjelmistoonsa". Keskusteluasetelma tuntuu tutulta. Yhtä lailla meillä säännöllisesti vaaditaan kriminaalihuoltotoimenpiteiltä "uskottavuutta", rankaisevuutta yms. Joku voi myös viitata "kintaalla" koko keskustelulle, koska "näistähän väiteltiin jo 1960-luvulla". Mutta tämä argumentti ei päde. Olemme kiistatta astumassa uuteen vaiheeseen, kun uudet yhteiskuntarangaistukset ja niiden uudet toimeenpanomuodot astuvat voimalla esiin (sähköiset valvonnat, kotiarestit, intensiivivalvonnat, yhdyskunta- ym. palvelut). Kyse ei ole enää vain siitä, "voidaanko tuki ja kontrolli yhdistää". Englantilaisen kriminaalihuollon arvokeskustelun referoi Mike Nellis tämän vuoden helmikuussa ilmestyneessä artikkelissaan (Nellis 1995, 19-44). Siellä rangaistuskeskeiseen kriminaalihuoltoon siirtyminen on aiheuttanut kovan väittelyn ja myös vastarinnan henkilökunnan taholta. On arvioitu, että kriminaalihuollon kenttätyöntekijöiden piirissä on tapahtunut voimakasta turhautumista ja huomattavaa työmoraalin alentumista. Ihmiset, jotka aiemmin identifioituivat "sosiaalityöhön", eivät halua tehdä uutta rankaisukeskeistä kriminaalihuoltotyötä. Iskulauseena on jopa esitetty vaatimuksia: "Antakaa meille meidän oikea työmme takaisin!" Pessimistisimpien arvioiden mukaan hyvin pian ollaan tilanteessa, jossa toimintapolitiikkaan sitoutuneet ja henkilökohtaisen "kriminaalihuoltofilosofian" omaavat henkilöt ovat hävinneet organisaatiosta. Tilalla on leipääntyneitä, laskelmoivia palkkatyöläisiä (ks. emt, 20-21, 35-36). Nellisin mukaan ratkaisu ei kuitenkaan löydy paluusta vanhaan, sosiaalityön "vanhojen hyvien arvojen" puolustamisesta. Sosiaalityöllä ei ole yhteistä teoriaa, menetelmiä eikä edes arvoperustaa. Yksilökohtaisen sosiaalityön perusteet olivat olleet Englannissa kovan kritiikin alla 1980-luvulla. Niihin palaaminen ei Nellisin mukaan ole mahdollista, eikä kyseinen traditio ole paljoakaan antanut kriminaalihuollon käytännön toiminnan kehittämiseksi. Hyväntahtoista management'iä Suurin haaste ei Nellisin mukaan ole väittely sosiaalityön ja yhdyskuntarangaistuksen välillä, vaan ilmiö, jota voidaan kutsua "hyväntahtoiseksi yritysajatteluksi". Kyseessä on liikkeenjohdollisten menetelmien tunkeutuminen julkiseen hallintoon. Englannissa on mm. sosiaalihuoltoa "uudistettu" läpi järjestelmän ulottuvalla management-ajattelulla. Sosiaalityöntekijät ovat "case-managereita". Esimerkiksi tulosjohtamisen ja vastaavien oppien tuominen valtion hallintoon eivät suinkaan vähennä autoritaarista johtamista ja byrokratiaa, vaan lisäävät niitä päinvastaisesta retoriikasta huolimatta. Valtiovalta keskittyy ja liikkeenjohdolliset opit asettavat tarkkoja rajoja rahan ja ajan käytön suhteen. Poliittinen ohjaus ja erilainen valvonta ja kontrolli lisääntyvät oleellisesti, "keskus" ulottaa valvontansa myös hallinnon "reuna-alueille". Työ muuttuu yhä enemmän ohjeistetuksi, standardien mukaiseksi rutiinityöksi ja yhä enemmän ylhäältä ohjatuksi. Perustyöntekijöiden kohdalla tapahtuu depersonalisaatiota, henkilökohtaiselle työotteelle ei jää tilaa (emt, 28). Perinteisen sosiaalityön arvojen sijaan Nellis etsii kriminaalihuoltotyölle uutta arvoperustaa kolmesta elementistä: vankilan käytön vähentämisestä (anti-custodialism), korjaavasta oikeusajattelusta ja yhdyskuntien turvallisuuden lisäämisestä. Ensimmäinen on ollut tietyllä tavalla aina mukana kriminaalihuollollisessa ajattelussa, mutta perustellusti muotoiltu strategia on sosiaalityössä tältä alueelta puuttunut. Vankilarangaistuksen minimointitavoite ei Nellisin mukaan kuitenkaan merkitse sitä, että kriminaalihuoltajien tulisi vetäytyä pois vankilatyöstä tai nähdä vankilahenkilökunta vihollisina. Korjaava oikeusajattelu merkitsee sovitteluntyyppisiä ratkaisukeinoja rikosasioissa ja muissa konflikteissa. Mikäli kriminaalihuolto ei ole tässä mukana, se unohtaa rikosten uhrit ja kärsii kriminaalipoliittisen uskottavuuden puutteesta. Pelkkä yhdyskuntarangaistusten kehittely johtaa hyvin kapeaan näkökulmaan. Turvallisuuden lisääminen ei ole juuri näkynyt kriminaalihuoltotyön retoriikassa. Nellisin mukaan tässäkin on kyse poliittisesta uskottavuudesta. Kriminaalihuollon tulisi olla selvemmin mukana erilaisissa rikosten torjuntastrategioissa. Nellisin mukaan tulisi välttää se, mm. Nils Christien kuvaama melko pessimistinen tulevaisuus, jossa meillä on yhä kovempia laitosrangaistuksia ja myös yhä kovempia yhdyskuntarangaistuksia. Lievempi vaihtoehto: vankila Kaikkihan muistamme Nils Christien rangaistusarvoteorian, jonka hän esitteli jo 1960-luvulla (Christie 1968, 161-172). Teorian mukaan rangaistusten arvo ei ole pysyvä: saman rangaistuksen ankaruus voi vaihdella eri aikoina tai eri henkilöille annettuna. Tämä merkitsee muun muassa, ettei rangaistusten lieveneminen historiallisessa perspektiivissä välttämättä ole tosiasia. Esimerkiksi vankilarangaistuksen rangaistusarvo on kasvanut lisääntyneen hyvinvoinnin ja vapaa-ajan vuoksi. Myös henkilöiden välinen ero on säilynyt. Joillekin vankila edelleen on kauhistuttava paikka, jotkut menevät sinne kuin "kotiin". Yleensä uskomme, että rangaistukset muodostavat rangaistusarvoltaan selvän hierarkian. Mikäli kuolemanrangaistus ei ole käytössä, ankarin rangaistus on vankila. Sen jälkeen tulevat ns. yhdyskuntaseuraamukset, sitten ehkä ehdollinen tuomio ja lievin rangaistus on sakko (tai tuomitsematta jättäminen). Uskomme myös, että rikoksiin syyllistyneet ajattelevat näin. Tähänhän paljolti koko yleisestävyysajattelumme perustuu. Nyt on kuitenkin tullut esiin ensimmäiset näytöt hierarkian murtumisesta, ainakin Amerikassa. Jos on mahdollisuus valita, suuri joukko rikoksentekijöistä valitsee mieluummin vankilan kuin esim. kriminaalihuollollisen valvonnan (ks. esim. Petersilia 1990, 23-27, Crouch 1993, 67-88). Tähän on monia syitä. Totaalisen syrjäytymisen ja ghettoistumisen oloissa vankila ei välttämättä ole mikään merkillinen paikka. Kun oman naapuruston nuorista miehistä 40-50% käy vankilassa, vankilassaolo ei myös ole kovin poikkeavaa. Ja tämä on todellisuutta monilla suurkaupunkialueilla Yhdysvalloissa. Christie onkin verrannut tilannetta Stalinin Neuvostoliittoon, jossa oli suhteellisen normaalia "heittää vankilakeikka" silloin tällöin. Samaan aikaan olot vankiloissa ovat yleensä ottaen parantuneet. Ehkä tärkeämpi muutos on tapahtunut valvonnassa ja muissa yhdyskuntarangaistuksissa: ne ovat ankaroituneet ja koventuneet. Yhä enemmän on siirrytty erilaisiin intensiivivalvonnan (ISP) muotoihin. Ne pitävät sisällään jopa päivittäisen ilmoittautumisvelvollisuuden, säännölliset virtsatestit ja satunnaiset kotitarkastukset. Lisäksi valvottava joutuu korvaamaan ainakin osan valvonnan kustannuksista. Kun yli tuhannelta rikoksentekijältä Texasissa kysyttiin, kumman he valitsisivat, 10 vuotta valvontaa vai yhden vuoden vankeutta, kaksi kolmasosaa valitsi mieluummin vankilan. Vaikka valvonta olisi lyhennetty kolmeen vuoteen, niin silti kolmasosa olisi mennyt vielä mieluummin vankilaan (Crouch 1993, 79). Onko tässä taas historian ironiaa? Näemmekö tulevaisuuden, jossa vakavimmista rikoksista pääsee erilaiseen ISP:hen ja elektronivalvontaan ja lievemmistä rikoksista laitoksen turvaan? Jotkut (mm. Feeley & Simon 1992, 449-474 ja 1994, 173-201) ovatkin sitä mieltä, ettei vapaudessa toimeenpantavien yhdyskuntarangaistusten tavoitteena enää ole rikollisten uudelleenintegrointi yhteiskuntaan, vaan ensisijaisesti riskin hallinta. Vankilaan tullaan yhä useammin uusien rangaistusjärjestelmien kautta. Niiden tehtävänä on lajitella ja luokitella rikoksentekijöitä potentiaalisen riskin mukaan. Epäonnistuminen yhdyskuntarangaistuksen täytäntöönpanossa osoittaa vain, että järjestelmä on "uskottava", se toimii. Uudelleenintegroivat seremoniat Jo vuosikymmeniä on kriminologiassa puhuttu siitä, miten rikosoikeusjärjestelmien perusongelma on niiden leimaava luonne. Ratkaisua ei kuitenkaan ole löydetty, jos on paljoa haettukaan. Itse asiassa voidaan väittää, että tässä on yksi klassisen rikosoikeusajattelun sokea piste. Se haluaa kiinnittää huomion vain tekoon ja retoriikassaan tekeekin näin. Mutta se ei ole kovin kiinnostunut käytännön seurauksista eikä näe liittävänsä tekoa tekijään niin kiinteästi, että seuraukset ovat dysfunktionaalisia. Ratkaisua ja uusia vaihtoehtoja  perinteiselle rikosoikeusajattelulle on etsinyt australialainen kriminologi John Braithwaite kumppaneineen (Braithwaite 1989, Braithwaite & Pettit 1990, Braithwaite & Mugford 1994, 139-171). Hänen kriminologinen ja kriminaalipoliittinen ajattelunsa on saanut vaikutteita Australian aboriginaalien ja Uuden Seelannin maorien oikeudellisista toimintatavoista. Braithwaiten teorian peruskäsite on "uudelleenintegroiva häpeäntuottaminen" (reintegrative shaming). On nähtävä rikoksen ja sosiaalisen kontrollin välttämätön yhteys. Lähtökohtana on, että itse rikollinen teko on tuomittava ja sitä pidetään häpeällisenä. Mutta samaan aikaan huolehditaan siitä, että poikkeavaan tekoon syyllistynyt uudelleenintegroidaan yhteiskuntaan. Pyritään pois "alentamisseremonioista", joissa rikokseen syyllistyneestä tehdään ulkopuolinen.(1) Näissä alentamis- ja leimaamisseremonioissa, jollaisia perinteiset rikosoikeuskäsittelyt paljolti ovat, järjestys on seuraavanlainen: hylkääminen – alentaminen – ulossulkeminen. Tämän vaihtoehdoksi Braithwaite haluaa uudelleenintegroivia seremonioita, joissa järjestys etenee seuraavasti: hylkääminen ei-alentaminen – sisäänottaminen. Braithwaite on saanut paljon vaikutteita leimaamisteoreettisesta suuntauksesta, mutta hän kritisoi teoriaa siitä, että se näkee yksilöt liian yksiulotteisesti. Yksilöllä ei ole vain yhtä identiteettiä (esim. poikkeava), vaan useita identiteettejä (veli, lupaava jalkapalloilija, opiskelija jne.). On tuettava rikoksentekijän sellaisia identiteettejä, joissa hän on hyvä, sen sijaan, että rikollisidentiteetti saisi hallitsevan aseman. Entä käytännössä? Australiassa ja Uudessa Seelannissa uudelleenintegroivien seremonioiden toteutusmuotona ovat ns. yhdyskuntakonferenssit, jotka liittyvät nuorten tekemiin rikoksiin. Niillä pyritään välttämään oikeuskäsittely ja nuorisovankilan käyttö. Johonkin huoneeseen kokoontuu rikoksentekijä, ryhmä hänen tukijoitaan (ydinperheen jäseniä, täti/setä, jalkapallovalmentaja ym.), rikoksen uhri sekä hänen tukijoitaan (lähinnä perheenjäseniä). Lisäksi mukana on koordinaattori, joka voi olla paikallinen poliisi tai sosiaalityöntekijä. Osallistujien määrä on vaihdellut muutamasta kymmeniin. Koordinaattorin ohjaamassa keskustelussa rikoksentekijän tärkeänä tehtävänä on kuvata rikoksen luonne ja sen taustatekijät. Uhri ja hänen tukijansa ilmaisevat, usein tunnetasolla, teon hylkäämisen ja tuovat esiin sen vastuuttomuuden ja ajattelemattomuuden. Ammatillinen koordinaattori pyrkii luomaan sovintoa ja anteeksiantoa. Teon ja tekijän erottaminen Braithwaite ja Mugford (1994, 139-171) ovat analysoineet 23 yhdyskuntakonferenssia etsiessään tekijöitä, jotka yhdistävät onnistuneita seremonioita. Analyysin perusteella he listaavat 14 ehtoa, jotka tulee täyttää, jotta konferenssiseremonioilla olisi uudelleenintegroiva merkitys. Yksi keskeinen lähtökohta on, että itse teko (mutta ei tekijää) siirretään pois teon arkipäiväisen luonteen "valtakunnasta" ja määritellään vastuuttomaksi, vääräksi, rikokseksi.(2) Teko ja tekijä tulee pikemminkin erottaa toisistaan kuin yrittää määritellä ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Rikoksentekijän itseyttä tulee kunnioittaa, hän ei ole vain rikoksentekijä, vaan paljon muuta. Mutta hänen tekonsa tuoma kollektiivinen ja yksilöllinen häpeä tulee tuoda avoimesti esiin ja kohdattavaksi. Eräs aikuinen maori sai kyyneleet valumaan valtavankokoisen 15-vuotiaan "koviksen" poskilla puhuessaan: "Autojen varastelua. Poika, sinulla ei ole järkeä päässäsi... Mutta minä kunnioitan sinua. Minulla on pehmeä kohtani sinua varten. Olen nähnyt sinun pelaavan jalkapalloa. Tulin katsomaan, koska välitän sinusta. Poika, olet mahtava pelaaja. Se osoittaa, että sinulla on kykyä päättäväisyyteen ja johonkin järkevämpään kuin autojen varasteluun... Me emme luovuta sinun osaltasi(emt, 146). Ongelmasta otetaan myös kollektiivinen vastuu, mikä voidaan tehdä jopa muodollisesti kirjallisella sopimuksella. Näin ehkäistään yksilön leimautumista ja vastuunpakoilua. Seremonioiden yhtenä tavoitteena onkin estää ns. neutralisaatiotekniikoiden käyttöönotto, joiden avulla voidaan paeta yksilöllistä vastuuta ja selittää rikokset pois.(3) Ammatillisten koordinaattorien tulee samastua kaikkiin osapuoliin (tekijä, uhri, perheet) ja myös yhteiskunnan yleiseen intressiin. Siis ei vain "people vs. O. J. Simpson". Uhrille ja hänen tukijoilleen on annettava reaalista valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Myös valtaan liittyvää epätasa-arvoisuutta tulee pyrkiä vähentämään konferenssien yhteydessä. Onhan sovittelunkin yksi perusongelma se, ettei kaikilla ole samoja "resursseja" sovitella. Yleisin kritiikki em. ajattelua kohtaan on se, että tällainen malli voi toimia Uuden Seelannin maorien keskuudessa, mutta ei lännen suurkaupungeissa. Braithwaite ja Mugford kiistävät väitteen. He korostavat, ettei ole löydettävissä mitään kriminaalipoliittista utopiaa, on vain parempia tai huonompia suuntia, mihin edetä. Heidän mielestään em. seremonioita on toteutettu menestyksekkäästi mm. Aucklandissa, suurkaupungissa, joka kärsii syvistä laman ja asunnottomuuden aiheuttamista ongelmista sekä jengiväkivallasta. Yksi konferenssin tavoite on ollut myös kansalaistietoisuuden ja -tiedon lisääminen (vastakohtana ammatillistuneelle juristiikalle). Kaiken kaikkiaan voidaan kysyä, olemmeko menneet liian pitkälle ajattelussa, jossa yksilöt nähdään vain heidän laillisten oikeuksiensa kautta. Michael Ignatieff (1984, 13) viittaa paljolti tähän todetessaan: "Me olemme enemmän kuin oikeuksia kantavia olentoja ja meidän tulisi kunnioittaa henkilöä enemmän kuin hänen oikeuksiaan. Aikamme hallinnollinen hyvä omatunto tuntuu muodostuvan yksilön oikeuksien kunnioittamisesta samalla kun se alentaa heidät henkilöinä." "Jälkihuollon rinnalla kaikki muu on näpertelyä" Meillä Suomessa yksi ajankohtainen keskustelunaihe tuntuu olevan se, tarvitaanko maassamme vapautuneiden vankien jälkihuoltoa. Vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana vuosina 1945-1969 toiminut Valentin Soine totesi 80-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan Helsingin Sanomissa kesäkuussa 1982 seuraavaa: "Tärkeintä rikollisuuden vastustamisessa on vapautuneen vangin jälkihuolto. Kaikki muu on sen rinnalla kriminaalipoliittista näpertelyä." Vielä vuonna 1988 KHY:n nykyinen toiminnanjohtaja sanoi 50-vuotishaastattelussaan samassa lehdessä, että vankien jälkihuollon tulevaisuus on valoisa. Tilanne on kuitenkin muuttunut. Olen viime kuukausien aikana tavannut kolme kriminaalihuollon aluetoimiston johtajaa, jotka kaikki ovat välittäneet yksimielisesti viestin: vapautuneiden jälkihuolto (ainakin osana KHY:n toimintaa) on Suomessa lakkautettu. Eikä kyse ole vain jonkin harkinnanvaraiseen työhön varatun määrärahan vähentämisestä ja poistamisesta. Kyse on koko ajattelutavan ja toimintaperustan muuttamisesta, henkilöstöresurssien suuntaamisesta, ajankäytöstä, organisaatiosuunnitelmista jne. Nyt kuulemma kunnat hoitavat vapautuneiden vankien jälkihuoltoa.(4) Valentin Soine korosti haastattelussaan työleirijärjestelmän merkittävyyttä (ongelmista huolimatta). Työleirit on lakkautettu ja paljolti niiden seuraajat, KHY:n toimintakeskuksetkin. Vaikka yhdyskuntarangaistusten käyttöönottoon suhtauduttaisiin kuinka positiivisesti tahansa, niin silti tulisi nähdä ongelma, joka syntyy, kun jälkihuoltoa ei ole. Verrattuna moniin muihin maihin Suomessa kriminaalihuoltotyöhön liittyvää ideologista keskustelua käydään hyvin vähän. Nyt olisi viimeistään sen paikka. Yksi peruskysymys, mitä pitäisi pohtia, on aiemman "edistyksellisyyden" perintö. Olemmeko menneet aivan liian pitkälle normaalisuuden ja normaalipalvelujen korostamisessa? Sama ongelma nousee esiin ylenmääräisen ja dogmaattisen laitoskritiikin kohdalla. Meillähän on käsissämme jatkossa tilanteita, jolloin vankilasta vapautuu mies, joka siellä ollessaan on saanut ulkoilla vain yksin neljän rotevan vartijan saattamana. Vapauduttuaan hänelle sanotaan, että "olet aikuinen mies, asut normaalisti, hankit palvelusi normaalipalveluista ja apua väkivaltaongelmaasi kunnan sosiaalitoimistosta!". Täydellinen epänormaalius muuttuu täydelliseksi normaaliudeksi yhdessä hetkessä. Voiko Suomikaan olla seuraamatta yleistä trendiä? Saammeko mekin tulevaisuudessa "hyväntahtoisen liikkeenjohtamisen" määrällisine tulosmittareineen? Saammeko työstään vieraantuneet, mutta työpaikastaan kiitolliset kriminaalihuoltajat? Ja saammeko tiivistyneen, moniongelmaisen vankijoukon, jolle normaalipalvelujen todellisuus on porttikieltoja ja todennäköinen tulevaisuudenkuva: "Kakolan kellarissa, kiikkustuolissa, punainen pipo päässä". Lähdeluettelo saatavissa toimituksesta tai kirjoittajalta. 1) Termi on lainattu Harold Garfinkeliltä. 2) Perinteisen legalismin mukaisessa oikeusistunnossa molemmat siirretään pois "tavanomaisesta". Ja rikoksentekijä ei usein edes ymmärrä, mistä puhutaan. Sama koskee myös psykiatrin sohvaa. 3) Myös Suomessa nämä neutralisaatiotekniikat ovat tyypillisiä rikoksentekijöiden keskuudessa. Rikollisuutta "ymmärtämään" pyrkivillä ajatuksilla on niiden olemassaoloon nähden oma roolinsa (ks. Kivivuori 1994). 4) Kunnat vain eivät tätä vielä itse tiedä.