Valtiorikosoikeuksien toiminta Suomessa vuonna 1918 Jukka Kekkonen Mitä on oikeuskäyttö? Kysymystä on tarkasteltava ajankohdan historiallisessa kontekstissa; vain tätä tietä voidaan oikeudenkäytölle asettaa vertailun edellyttämät perusvaatimukset. Tarkoitukseni on verrata valtiorikosoikeuksien oikeudenkäyttöä paitsi ns. normaalin oikeudenkäytön mittapuihin myös vuonna 1918 säädetyn erityislainsäädännön tavoitteisiin. Rajaan tarkasteluni Suomen sisällissodan oikeudellisiin jälkiselvittelyihin, oikeudenkäyttöön. Suoranainen terrori, avoin väkivallan käyttö, jota erityisesti Jaakko Paavolainen (1966, 1967, 1971) on perusteellisesti tutkinut, jää esitykseni ulkopuolelle. (1) Itsenäisyyden alussa vallinneen suomalaisen oikeuskäsityksen mukaan Suomi oli oikeusvaltio. Oikeusvaltiollisuutta ja lain kunnioittamista oli totuttu teroittamaan suomalaisten mieliin erityisesti sortokausina. Oikeusvaltion tärkeimpiä tunnusmerkkejä olivat - ja ovat - ylimmän valtiollisen vallan jakaminen eri valtioelimille, valtiollisen vallankäytön sitominen lakiin, kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä ja kansalaisten perusoikeuksien turva. Oikeusvaltiollisen oikeudenkäytön tärkeimpiä tunnusmerkkejä ovat puolestaan mm. oikeudenkäyntimenettelyn ja tuomitsemistoiminnan lakisidonnaisuus, prosessin rakentaminen osapuolten kannalta tasapuoliseksi sekä tuomioistuinten puolueettomuus ja riippumattomuus muista valtioelimistä. Vuoden 1918 oikeudenkäyttöä arvioitaessa on esitettyjä standardeja tai mittapuita syytä pitää silmällä. Tämän ohella on tietysti poikkeukselliset olosuhteetkin otettava huomioon. Joka tapauksessa tällainen oikeudenkäytön vertailu oikeusvaltiollisiin mittapuihin on erityisen tärkeä siksi, että suomalaiset luonnehtivat omaa oikeuskulttuuriaan legalistiseksi, ankaran lakisidonnaiseksi. Palaan tähän tarkemmin esitykseni lopussa. Valtiorikosoikeuksien syntytausta Kaikissa tämän vuosisadan sisällissodissa on vastustajien, hävinneen osapuolen, rankaiseminen muodostanut keskeisen ja vaikeasti ratkaistavan ongelmakokonaisuuden. Voittajat ovat kohdanneet rankaisutoimia pohtiessaan tietynlaisen dilemman, joka voidaan muotoilla seuraavaan tapaan. Rankaisemisella haetaan syyllisiä jo tapahtuneeseen, menneeseen. Toiselta puolen samalla on rakennettava tulevaisuutta. Rankaisemisen muodot, sen kovuus tai lempeys heijastuu osaltaan siihen, miten rangaistavat tulevaisuudessa tulevat sopeutumaan yhteiskuntaan. Ongelma on erityisen vaikeasti ratkaistavissa silloin, kun rankaiseminen kohdistuu laajoihin joukkoihin, kuten esimerkiksi Suomessa tapahtui sisällissodan jälkeen. Tämän yhtälön ratkaisua voidaan muotoilla repression ja integraation väliseksi ongelmaksi. Se kummalle puolelle rankaisemiseen vai yhteiskuntaan kiinnittämiseen - vaaka kallistuu, erottaa eri sisällissotien jälkiselvittelyt toisistaan. Toisin kuin ehkä luullaan, sisällissotien hävinneen osapuolen kohtelu on vaihdellut suuresti eri maissa. On syytä kysyä, miten Suomi sijoittuu tällä akselilla? Tästä esitän arvion aivan lopussa. Sitä ennen on kuitenkin käytävä läpi prosessi, joka johti valittuihin ratkaisumalleihin. Rankaisemisvaihtoehdot Ajatuksissa siitä, miten hävinneitä kapinallisia tulisi kohdella, voidaan erottaa ajallisia vaihteluja. Vedenjakajana näyttäisi olleen suunnilleen huhtikuun alussa käyty Tampereen taistelu, eli ajankohta, jolloin valkoisten voitto alkoi näyttää hyvin todennäköiseltä. Punaisten hallitsemassa Helsingissä eräät johtavat porvarilliset poliitikot (mm. K. J. Ståhlberg ja Lauri Ingman) pohtivat maaliskuussa kapinan jälkiselvittelyjä. Tuolloin tuli vahvasti esille ajatus, jonka mukaan vain kapinan johtajat tuomittaisiin, kun sen sijaan "harhaanjohdetut massat" voitaisiin jättää rankaisematta. Vaasan senaatin piirissä kaavailtiin helmikuussa, että tavalliset tuomioistuimet tuomitsisivat kapinallisia rikoslakia soveltaen. Myös C. G. Mannerheim puhui vielä helmikuussa yleisluontoisesti vangittujen punaisten asemasta "kunnes asianomaiset tuomioistuimet ovat tutkineet heidän rikoksensa ja tuominneet ne". (2) Linja oli sovinnollinen ja tarjosi mahdollisuuksia kohdella kapinallisia suhteellisen lempeästi. Äänenpainot muuttuivat nopeasti valkoisten voiton varmistuttua. Linja kapinallisia kohtaan jyrkkeni selvästi. Kapinallisia ymmärtäneet puheenvuorot - kuten K. J. Ståhlberg vielä huhtikuussa - kävivät vähiin. Rankaisemisen toteuttaminen osoittautui ongelmalliseksi oikeudelliselta kannalta. Mitä lainsäädäntöä yli 80 000 vangittuna olleen punaisen rankaisemisessa pitäisi soveltaa? Esillä olivat lopulta seuraavat päävaihtoehdot: - Sotaväen rikoslain (1886) soveltaminen; kapinallisten tuomitsemisen sotaoikeuksissa; - Sotatilalain säätäminen ja kapinallisten tuomitseminen perustettavissa sotaoikeuksissa; - Normaalin oikeudenkäyntimenettelyn käyttäminen tavallisissa tuomioistuimissa; - Moniosastoisen erityistuomioistuimen käyttöönotto. Ensimmäinen vaihtoehto hylättiin ylitse käymättömien oikeudellisten ongelmien vuoksi; johtavien oikeusoppineiden mukaan sotaoikeuksien käyttäminen Venäjän vallan aikaisen sotaväen rikoslain perusteella ei tullut liian keinotekoisena rakennelmana kysymykseen. Mainittu lakihan säänteli tsaarin Venäjän aikaista armeijaa ja tarjosi viranomaisille eräitä poikkeusvaltuuksia keisarikuntaa uhkaavien kriisien torjumiseen. Toinen vaihtoehto, sotatilalain säätäminen, puolestaan kaatui, koska uutta, osin vaikutuksiltaan taannehtivaa lainsäädäntöä pidettiin juridisesti liian ongelmallisena. Ensimmäinen sotatilalaki säädettiin Suomeen vasta vuonna 1930.(3) Normaali rikosoikeudenkäyttö hylättiin sen väitetyn hitauden perusteella; vangittujen punaisten asioita ei olisi saatu käsitellyksi riittävän nopeasti yleisissä alioikeuksissa ja hovioikeuksissa. Tällöin olisi vankileireillä olleiden punaisten asema muodostunut vieläkin tukalammaksi. Erityistuomioistuinten käyttö sen sijaan katsottiin mahdolliseksi ja nopeudessaan tarkoituksenmukaiseksi vaikka kustavilaiselta ajalta peräisin ollut hallitusmuoto kielsikin erityisten tiettyjä asioita ratkomaan perustettavien tuomioistuinten käytön. Tällaisista erityiselimistä oli huonoja kokemuksia ns. säätyvallan (1718-1772) ajalta. Erityistuomioistuimessa oli tarkoitus soveltaa normaalia rauhanajan rikoslakia (1889), ei siis sotaväen rikoslakia (1886). Näin myös katsottiin vältettävän taannehtivan rikoslain soveltamisen ongelmat kun mitään jälkikäteistä sotatilan julistamista ei tarvittu. Voittanut vaihtoehto otettiin esille Vaasassa 5.4. pidetyssä senaatin järjestämässä neuvottelukokouksessa, jossa oli mukana myös vankeinhoitolaitoksen edustaja. Tätä kokousta voidaankin pitää alkusysäyksenä valtiorikosoikeusjärjestelmälle. Asian eteenpäin viemisestä tuli huolehtimaan senaatin oikeusasiain toimituskunta. Tiivistäen sanottuna erityistuomioistuin-vaihtoehdon valinta kertoo perimmältään siitä, että kapinallisten ei haluttu pääsevän liian vähällä. Johtajien tuomitseminen ja rivimiesten vapauttaminen olisi ollut tällainen vaihtoehto. Samalta pohjalta selittyy myös normaalien tuomioistuinten syrjäyttäminen; myös niiden arveltiin päätyvän liian lieviin tuomioihin. On totta, että tämä vaihtoehto olisi ollut hitaampi kuin erityistuomioistuintie, mutta periaatteessa suuri osa vangeista olisi voitu päästää vastaamaan vapaalta jalalta. Rikoslain voimaanpanosta annettu asetus (1889) olisi antanut tähän mahdollisuudet; itse asiassa punaisten pitäminen kuukausia vankileireillä soti mainitun asetuksen säännöksiä vastaan. Hitaus-argumentti olikin luonteeltaan taktinen; sen ideana oli juuri normaalimenettelyn torjuminen. Voittajien tavoitteena oli toisin sanoen rangaista hävinneitä rivimiehiin asti riittävän ankaralla kädellä. Rankaisemiseen tarvittiin kuitenkin sellainen oikeudellinen legitimaatio, joka ei ollut liiaksi vastoin suomalaisen oikeudenkäytön vakiintuneita oppeja ja perinteitä. Juuri tästä syystä haluttiin soveltaa normaalia, rauhanajan rikosoikeutta, vaikkakin erityistuomioistuimissa. Valtiorikosoikeuksia koskeva lainsäädäntö Valtiorikosoikeuksia koskeva lainsäädäntö käsiteltiin toukokuussa ns. tynkäeduskunnassa, josta vasemmiston edustajat lähes tyystin - kahta edustajaa lukuun ottamatta - puuttuivat. Lakien säätämisessä käytettiin edellä mainittujen perustuslaillisten ongelmien vuoksi perustuslain säätämisjärjestystä. Valtiorikosoikeuksista annetun lain mukaan (28.5.1918) valtiorikosoikeuksiin - tai tarkemmin sen osastoihin - nimitettiin viisi jäsentä, joista kahden tuli olla lakimiehiä, yhden sotilas ja kahden maallikkoja.(4) Prosessi valtiorikosoikeuksissa tuli olemaan summaarinen; asiat käsiteltäisiin joutuisasti "laveammitta muodollisuuksitta". Valitusmahdollisuutta ei ollut, mutta armoa sai anoa valtiorikosylioikeudelta. Valtiorikosylioikeuden päätökset olivat lopullisia. Senaatin esityksessä arvioitiin, että näilläkin säännöksillä pystytään takaamaan syytetyille riittävän tasoinen oikeusturva. Valtiorikosoikeuksia perustettiin kaikkiaan 145. Niihin mobilisoitiin käytännöllisesti katsoen koko maamme juristikunta, yli 1000 lakimiestä. Valtiorikosoikeuksien antamien tuomioiden täytäntöönpanolain (28.5.1918) mukaan kuolemanrangaistuksen käyttö oli mahdollista, ja sen täytäntöönpanotapa oli ampuminen. Kuritushuonerangaistus voitiin määrätä täytäntöönpantavaksi pakkotyönä ja tietyin edellytyksin toimeenpanna myös Saksassa. Viimeksi mainittu mahdollisuus ei tosin käytännössä toteutunut Saksan hävittyä maailmansodassa. Lait sisälsivät eräitä huomattavia ongelmia Suomen perustuslakien ja oikeusperinteen näkökulmasta. Osaan niistä kiinnitettiin vakavaa huomiota eduskuntakäsittelynkin aikana. Mainittakoon vain tässä kohden prosessin summaarisuus ja normaalin valitusmahdollisuuden puuttuminen.(5) Valtiorikosoikeuksien toiminta Valtiorikosoikeuksien toiminta alkoi kesäkuun lopulla 1918. Vankileirien vaikeiden olosuhteiden vuoksi asioiden käsittelyllä oli kiire. Suurin osa jutuista saatiinkin käsitellyksi lokakuuhun mennessä. Silti vankileireillä ehti kesällä 1918 kuolla yli 12 000 henkeä eli yli kolmasosa Suomen sisällissodan uhrien kokonaismäärästä. Valtiorikosvankien asemaa käsittelevässä kirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen (Paavolainen), että valtiorikosoikeusjärjestelmän valinta, massaprosessien idea, vaikutti osaltaan korkeaksi nousseeseen vankileirikuolleisuuteen. Jos "rivimiehet" olisi laskettu vastaamaan vapaalta jalalta, olisi kuolleisuus ilmeisesti ollut huomattavasti vähäisempää.(6) Tässäkin kohden tulee selvästi esille pyrkimys "riittävän" ankaraan rankaisemiseen. Valtiorikosoikeuksissa käsiteltiin kaikkiaan yli 75 000 juttua. Syylliseksi langettavia tuomioita annettiin n. 67 000. Kuolemanrangaistuksia tuomittiin 555. Niistä hieman yli puolet (268) pantiin täytäntöön. Elinkautisia kuritushuonerangaistuksia jaettiin 886. Kuritushuonerangaistusten keskipituus oli 2-3 vuotta. Niistä kaksi kolmannesta määrättiin vuonna 1918 ehdollisesta rangaistustuomiosta annetun lain nojalla ehdollisiksi. Kuritushuonerangaistuksiin liittyi säännönmukaisena lisärangaistuksena kansalaisluottamuksen menettäminen tai nuorille henkilöille todistajaksi kelpaamattomuus. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamuksen pituus vaihteli yleensä viiden ja kymmenen vuoden välillä. Useimmiten rankaisemisen perustana olivat rikoslain säännökset, jotka koskivat avunantoa valtiopetokseen (RL 11:2 §). Törkeimmiksi luokitelluissa tapauksissa sovellettiin valtiopetossäännöksen lisäksi maanpetossäännöstä (RL 12:2 §). Vaikka säännöstä ei tulkittaisikaan grammatikaalisesti - siinä puhutaan Venäjän keisarikuntaa uhkaavista teoista - oli maanpetossäännöksen soveltaminen kuitenkin juridisesti ongelmallista, koska säännöksen mukaan se olisi mm. edellyttänyt Suomen olevan sodassa vieraan valtion kanssa. Vaikka Suomen ja Venäjän välinen tilanne valtioyhteyden äskettäisen purkautumisen vuoksi oli sekava vuonna 1918, oli selvää, että rikoslain tarkoittamaa sotaa ei tuolloin vallinnut. (7) Rikoslain säännösten tulkinta oli muutoinkin kautta linjan oikeusvaltiolliselta kannalta ongelmallista: säännöksiä venytettiin monasti tarkoitushakuisin tulkinnoin halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Rikoslain tulkinnat olivat jotain aivan muuta kuin Allan Serlachiuksen (1914) ja Jaakko Forsmanin (1894) kirjoittamista rikosoikeuden oppikirjoista saattoi lukea. Oppikirjojen mukaan valtiopetoksellisen toiminnan tuli aina olla yksilötasolla tietoisesti sanottuun päämäärään tähtäävää ja sen tuli tarkoittaa jotain "suunnilleen määrättyä valtiopetoksellista tekoa". Käytännössä kuitenkin miltei mikä toiminta tahansa punaisten puolella (esim. punaisten hallinnossa toiminut keittäjän apulainen!) saattoi tulla tulkituksi avunannoksi valtiopetokseen. Tällaisia ruohonjuuritason toimia eivät Suomen rikoslain laatijat olleet todellakaan osanneet mieltää valtiopetoksellisiksi. Lisäksi oli legaliteettiperiaatteen kannalta kyseenalaista, olivatko kaikki ne teot, joista punaiset tuomittiin, sopusoinnussa rikoslain säännösten sisällön kanssa. Prosessi valtiorikosoikeuksissa ei käytännön tasolla myöskään toiminut edes varovaisesti asetettujen oikeusvaltiollisten periaatteiden mukaisesti. Jutut käsiteltiin summaarisesti kirjallisen todistusaineiston perusteella, ja usein muutamassa minuutissa. Tästä, kuten monista muistakin vuoden 1918 tapahtumista, antaa kirjallisella puolella Väinö Linna (Täällä pohjantähden alla, osa 2) järkyttävän todenmukaisen kuvan. Syyttäjän asema oli valtiorikosoikeuksissa ylivoimainen syytettyyn nähden; syytetyn mahdollisuudet puolustautua olivat olemattomat. Tuomiot perustettiin esitutkinnassa koottuun kirjalliseen aineistoon. Tämä aineisto katsottiin säännöllisesti näyttönä pitävämmäksi kuin syytetyn toisensuuntainen lausuma, vaikka epävarmuustilanteissa olisi vallitsevan opin mukaan pitänyt valita syytetylle edullisempi ratkaisu. Syyttäjätaho puuttui myös voimakkaasti tuomioistuinten riippumattomuuteen antamalla tuomioistuimille ohjeita siitä, miten näiden pitäisi tuomita. Näissä ohjeissa korostui erittäin voimakkaasti tarkoitushakuinen ankaran rankaisemisen ajatus. Ajatuksena oli, että kun suoranainen terrori oli saatu loppumaan, piti valtiorikosoikeuksien jatkaa mahdollisimman ankaralla linjalla. Oikeudellisesta näkökulmasta kaikkein ongelmallisinta oli se, että suojeluskuntien luonteeltaan subjektiiviset, tunnekylläiset lausunnot vaikuttivat tuomioihin. Tämä merkitsi sitä, että työväenliikkeen aktivistit, riippumatta siitä kuinka suuri heidän syyllisyytensä kapinan yhteydessä oli, saivat muita ankarampia rangaistuksia. Mainittakoon, että jos suojeluskuntien lausuntoja olisi valtiorikosoikeuksissa sellaisenaan noudatettu, olisi kuolemanrangaistuksia tuomittu yli 3500 eli seitsenkertainen määrä langetettuihin kuolemanrangaistuksiin verrattuna. Rankaisemislinja vaihteli myös huomattavasti alueellisesti, vaikkakin valtiorikosylioikeus, joka käsitteli n. 27 000 juttua, onnistui jossain määrin näitä eroja kuromaan umpeen.(8) Yleisesti ottaen tuomiot lievenivät suhteellisesti ottaen syksyyn tultaessa; ajan kuluminen, tilanteen vakiintuminen, teki tehtävänsä. Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että rankaiseminen valtiorikosoikeuksissa sai luokkakoston piirteitä. Kapinallisia rangaistiin tavallaan kahteen kertaan; yhtäältä siitä, että olivat nousseet laillista esivaltaa vastaan ja toisaalta siitä, mitä he olivat kapinan aikana mahdollisesti tehneet tai jättäneet tekemättä.(9) Tärkeää on nähdä - toisin kuin esim. juridisessa kirjallisuudessa vieläkin näkee väitettävän - että valtiorikosoikeusjärjestelmä ei ollut legalismin seuraus eikä ilmentymä. Päinvastoin järjestelmät ongelmat aiheutuvat suurelta osin siitä, että normaaleja oikeusvaltiollisia legalistisia periaatteita ei noudatettu. Niitä ei yleensä noudatettu edes niissä vaatimattomimmissa rajoissa, jotka valtiorikosoikeuksia koskeva lainsäädäntö tavoitteineen määritti. Jos siis valtiorikosoikeuksien käytäntöä verrataan järjestelmän pohjana olleisiin oikeusnormeihin, nähdään huomattava ero. Tämä ero repeää suoranaiseksi kuiluksi, jos tarkastelu ulotetaan normaaliajan lainsäädännöllisiin standardeihin ja oikeuskirjallisuuden kuvaamiin oikeusperiaatteisiin ja oikeudellisiin doktriineihin. Arviointia; vertaileva näkökulma Vaikka Suomen sisällissota oli ensisijaisesti kansallinen murhenäytelmä, voidaan se asettaa samalla kansainväliseen kehikkoon. Tätä kautta voidaan arvioida, missä määrin Suomen tapahtumat vuonna 1918 olivat historiallisesti ainutkertaisia ja missä määrin niille löytyy vastineita muiden maiden historiasta. Yllättävää kyllä paras vertailukohde Suomen sisällissodalle löytyy Espanjasta. Monista eroista - mm. sodan/kapinan alkuasetelma - huolimatta Espanjan sisällissota (1936-39) taustoineen ja jälkiselvittelyineen sisältää huomattavia yhtäläisyyksiä Suomen tilanteeseen vuonna 1918.(10) Eräs keskeinen yhteinen piirre on uhrien lukumäärä väkilukuun suhteutettuna. Molemmissa maissa se ylittää 1 % tuolloisesta väkiluvusta. Lukema hakee vertaistaan länsimaiden historiassa viimeisten vuosisatojen aikana. (11) Tarkemmassa analyysissä löytyy paljonkin yhdistäviä piirteitä sotien yhteiskunnallisista taustasyistä; maakysymyksestä pitkän aikavälin rakennetekijänä poliittisen toiminnan lamaantumiseen ja valtatyhjiön muodostumiseen sekä poliittiseen väkivaltaan lyhyen aikavälin katalysaattorina.(12) Myös ulkomaiden asioihin puuttumisessa, osapuolten näkemyksissä toimintansa luonteesta ja hävinneiden rankaisemisessa on hämmästyttävän paljon yhteistä. Paralleelien runsaus viittaa - hypoteesin omaisesti.(13) Olennainen ero maiden myöhemmässä kehityksessä on kuitenkin siinä, että Suomen sisällissodan repimien haavojen umpeen kurominen alkoi hyvin pian sodan jälkeen. Punavankien armahdukset mutta erityisesti maanjako – Lex-Kallio ja torpparivapautus -loivat nopeasti edellytyksiä kansallisen sovun ja yhteisymmärryksen rakentamiselle. Vaikka vuoden 1918 tapahtumat ovat voimakkaasti heijastuneet suomalaisen yhteiskunnan myöhempään kehitykseen eri aloilla, selvisi Suomi kansallisesta tragediastaan monia muita maita nopeammin. Kuvaavaa on, että jo vuonna 1919 sosiaalidemokraatit tulivat eduskuntaan 80 kansanedustajan voimalla ja vuonna 1926 puolue muodosti hallituksen. 1) Kirjoitus perustuu Vapaussoturien huoltosäätiön ja P. E. Svinhufvudin muistosäätiön seminaarissa 3.4.1993 Rovaniemellä pitämääni alustukseen. 2) Ks. Paavolainen 1971, s. 78. Mannerheim korostaa myös muistelmissaan, että hänen mielestään olisi riittänyt, jos punaisten johtajia ja siviilirikoksiin syyllistyneitä olisi rangaistu. Sen sijaan rivimiehet olisi voinut päästää vähemmällä. Mainittu näkemys, joka sai tukea Väinö Tannerilta, herätti ankaraa kritiikkiä. Senaatin oikeusasiain toimituskunnan päällikkö Onni Talas katsoi, että Mannerheimin muistelmissa jälkikäteen kaunistellaan asioita; vuoden 1918 keväällä Mannerheim ei hänen mukaansa missään yhteydessä toiminut vankien lempeämmän kohtelun puolesta. Tästä toisen maailmansodan jälkeen liekkiin roihahtaneesta kiistasta kootusti ks. Kekkonen 1991, s. 38-42. 3) Ks. Tiihonen 1988. 4) Tiettävästi on hyvin harvinaista, että poliittisluonteisessa oikeudenkäytössä on käytetty "kolmikantaista" kokoonpanoa, jossa on lakimiesten ja sotilaiden lisäksi maallikoita. Maallikoita on sen sijaan muutoin käytetty poliittisten tuomioistuinten legitimiteetin lisäämiseen. 5) Uutta oli tuolloin myös mahdollisuus vapaaseen todisteiden harkintaan, vaikkakin legaalinen todistusteoria oli alkanut syrjäytyä käytännön tietä jo aikaisemmin. Ks. Wrede 1910. 6) Vaikka onkin perusteltua liittää toisiinsa massaoikeudenkäynnit ja vankileirikuolleisuus, olisi teoriassa sellainenkin mahdollisuus ollut olemassa, että olisi valittu massaoikeudenkäyntien tie, mutta silti laskettu rivimiehet vastaamaan vapaalta jalalta. 7) Sota-näkemystä vastaan ja sen puolesta puhuvista argumenteista yksityiskohtaisesti, ks. Kekkonen 1991, s. 83-86. 8) Riihimäen, Hämeenlinnan ja Tammisaaren osastot olivat tunnettuja ankarasta linjastaan. Ks. esim. Klemettilä 1976; Vihonen 1977. 9) Ks. Haavikko 1978; Upton 1980 ja 1981; Kekkonen 1991. 10) Parhaista yleisesityksistä mainittakoon tässä vain Thomas 1961; Carr 1977 ja Preston 1986. 11) Vain Neuvostoliiton sisällissodassa bolsevikkivallankumouksen jälkeen (lähes 10 %) ja Jugoslaviassa toisen maailmansodan aikana (12 %) on ylitetty tekstissä mainitut lukemat. Ks. Payne 1987, s. 209-210. Esimerkki poikkeuksellisen lievästä jälkirepressiosta löytyy Yhdysvaltojen sisällissodasta (1861-1865). 12) Ks. esim. Alapuro 1988; Lappalainen ym. 1989; Paasivirta 1957; Polvinen 1967; Soikkanen 1967 ja 1969. 13) Arvio pohjautuu kirjoittajan tekeillä olevaan tutkimukseen Espanjan ja Suomen sisällissotien jälkeisestä oikeudellisesta repressiosta. Kirjoittaja on kutsuttu lukuvuodeksi 1993-1994 Madridin Complutense yliopistoon valmistelemaan mainittua tutkimusta. Kirjallisuutta Alapuro, Risto: State and Revolution in Finland. University of California Press 1988. Carr, Raymond: The Spanish Tragedy. The Civil War in Perspective. London 1977. Forsman, Jaakko: Anteckningar enligt professor Jaakko Forsmans föreläsningar öfver de särskilda brotten enligt strafflagen den 19 december 1889. Helsingfors 1894. Haavikko, Paavo: Kansakunnan linja. Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan. Keuruu 1978. Kekkonen, Jukka: Laillisuuden haaksirikko. Tampere 1991. Klemettilä, Aimo: Tampereen punakaarti ja sen jäsenistö, Tampere 1976. Lappalainen, Jussi T. - Piilonen, Juhani – Rinta-Tassi, Osmo - Salkola, Marja-Leena: Yhden kortin varassa. Suomalainen vallankumous 1918. Helsinki 1989. Paasivirta, Juhani: Suomi vuonna 1918. Porvoo 1957. Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 I "Punainen terrori". Helsinki 1966. Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II "Valkoinen terrori". Helsinki 1967. Paavolainen, Jaakko: Vankileirit Suomessa. Helsinki 1971. Payne, Stanley G.: The Franco Regime. Madison 1987. Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1. Porvoo 1967. Preston, Paul: The Spanish Civil War. London 1986. Serlachius, Allan: Suomen rikosoikeus. Yleiset opit. 1. painos 1909. Serlachius, Allan: Suomen rikosoikeus. I osa (II puolisko). 1. painos. Helsinki 1914. Soikkanen, Hannu: Kansalaissota dokumentteina, I-II. Helsinki 1967, 1969. Thomas, Hugh: The Spanish Civil War. London 1961. Tiihonen, Seppo: Sotatilalainsäädäntö ja hätätilaoikeus autonomian lopulta toiseen maailmansotaan. Teoksessa Tuori & Scheinin toim.: Lukeeko hätä lakia? 1988, s. 65-94. Upton, Anthony: Vallankumous Suomessa I-II. Jyväskylä 1980, 1981. Helsinki 1977. Vihonen, Lasse: Valtiorikosoikeudet Suomessa 1918. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Helsinki 1977. Wrede, R.A.: Todistusoikeuden pääpiirteet voimassaolevan lain mukaan. Helsinki 1910.