Lapsenmurhaajan sielunkehityksen kuvaus. Kaunokirjallinen sovellutus naispuolisen rikoksentekijän tyypistä

Maarit Hermansson

Tässä artikkelissa tarkastellaan kirjailija Minna Canthin (1844-1897) luoman naishahmon, lapsenmurhan tehneen Anna Liisa Kortesuon, sisäistä kehityskulkua henkiseen uudestisyntymiseen. Canthin Anna Liisa -näytelmässään (1895) soveltamaa tolstoilaista kristillis-yhteiskunnallista aatesuuntaa hahmotetaan Leo Tolstoin keskeisten oppien kannalta. Minna Canthin antamaa kuvausta lapsenmurhaajasta pyritään valaisemaan tekstinselityksen lisäksi rikoslain ja rikostilastollisen tutkimuksen avulla, jotta sen sosiaalishistorialliset yhteydet saataisiin näkyviin.

Lapsenmurhana pidetään rikosta, jossa äiti surmaa lapsensa synnytyksen yhteydessä tai heti sen jälkeen. Vuoden 1686 kirkkolain ja vuoden 1734 yleisen lain henki oli ankaran sovitus- ja pelotusajattelun täyttämä. Lapsentaposta ja sikiönlähdetyksestä voitiin tuomita kuolemanrangaistukseen. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III teki ehdotuksen vuoden 1778 valtiopäiville kuolemantuomion lakkauttamiseksi lapsenmurhasta. Silloin tätä esitystä ei vielä hyväksytty. Lakia lievennettiin kuitenkin siten, että kuolemantuottamuksen tarkoituksellisuus täytyi näyttää toteen ja mahdollisuutta hakea armahdusta kuolemanrangaistuksesta helpotettiin. Vuonna 1826 lapsenmurhasta kuolemantuomioon määrääminen lopetettiin ja tilalle tuli mm. Siperiaan karkottaminen sekä Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneisiin pakkotyöhön tuomitseminen. Lapsenmurhaajia oli sijoitettuna myös Hämeenlinnan naisvankilaan.

Vuonna 1861 annetussa asetuksessa lapsenmurhan ehkäisemiseksi lisättiin patriarkaalista kontrollia. Kunnan palveluksessa olevat kätilöt samoin kuin köyhäinhoitoviranomaiset velvoitettiin avustamaan varattomia synnyttäjiä ja valtion kassasta myönnettiin lääneille taloudellista apua turvattomia lapsia varten. Myöhemmin oman vastasyntyneen lapsen surmaamisesta tuomittavaa rangaistusta on edelleen alennettu perusteena rikokseen syyllistyneen ei-toivotun lapsen synnyttäjän epätoivoinen asema.

Lapsenmurhaaja oli usein naimaton nainen. Ankarista maallisista ja kirkollisista rangaistuksista huolimatta avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä kääntyi 1700-luvulla selvään nousuun. Aviottoman syntyvyyden alueelliset erot kytkeytyivät läheisesti sosiaalirakenteeseen. Talollisten tyttärillä oli vähemmän aviottomia lapsia kuin piioilla tai tilapäisansioiden varassa elävillä köyhillä naisilla. Avioliiton ulkopuolella tapahtuva syntyvyys oli suhteellisesti korkeampaa kaupungeissa kuin maaseudulla.

Suomessa syntyi vuosina 1816-1865 yli 170 000 aviotonta lasta, mutta lapsenmurhia voitiin todistaa olleen ainoastaan 356 tapausta. Suuri osa lapsentapoista ei tullut viranomaisten tietoon. Vuosina 1826-1888 kuolemantuomiosta armahdettuja naisia karkotettiin Siperiaan yhteensä 93, joista 71 oli syyllistynyt lapsenmurhaan.

Vuoden 1894 rikoslain astuttua voimaan naispuolisten vankien määrä kasvoi. Vuonna 1895 joka neljäs vanki oli nainen. Varkausrikoksista annetut tuomiot kovenivat, mutta naisten suuri osuus vankiluvusta ei ilmeisestikään johtunut omaisuusrikoksista. Vuosisadan vaihteessa lapsenmurha oli kuritushuonerangaistuksen syynä lähes joka toisella naisvangilla.

Omakohtaisuudesta taideilmaisuun

Minna Canth oli aviopuolisonsa kuollessa 35-vuotias ja hän odotti seitsemättä lastaan. Miehen
kuoleman aiheuttama järkytys rasitti leskiäidin hermot äärimmilleen ja synnytyksen tapahduttua Minna Canth joutui niin raskaan masennuksen valtaan, että hänen pelättiin menettävän järkensä. Minna Canth kertoo norjalaiseen Samtiden-lehteen vuonna 1891 kirjoittamassaan omaelämäkerrassa lapsen syntymän jälkeisestä mielentilastaan:

”Minut valtasi peloittava sielullinen levottomuus, ja minun oli jo pakko muutamina öinä pyytää palvelijatarta ja vanhempia lapsia pitämään itseäni silmällä, koska ihmeellinen voima väkisinkin tahtoi saada minut ottamaan nuorimman lapsen hengiltä.”

Mielenrauhan menettämisestä jäi Minna Canthille ahdistava muistikuva, sillä vielä vuosia jälkeenpäin hän ei pelännyt juuri mitään niin paljon kuin heikkohermoisuuden potemista. Canth toipui kokemastaan mielenjärkytyksestä vähitellen. Omakohtaiset kokemukset tappamishalun valtaan joutumisesta saivat Minna Canthin vastaavantyyppisestä kokemusmaailmasta ympäristöstään tekemien havaintojen ohella tunneilmaisun hänen kaunokirjallisuudessaan. Canth kävi vankilassa tapaamassa lapsenmurhaajia ja hän tunsi hirmuista sääliä näitä raukkoja kohtaan. Minna Canthin novellissa Köyhää kansaa (1886) naispäähenkilö Marri Holopainen vajoaa mielisairauteen ja hän kauhistuu haluaan tappaa lapsensa kuoliaaksi. Lapsentapon aikomus jää tässä vaiheessa sivuaiheeksi, mutta tulee uudelleen entistä seikkaperäisemmin esiin suuressa hädässä tehtynä surmatyönä Canthin lapsenmurhaajan psykologiaa käsittelevässä näytelmässä Anna Liisa.

Minna Canthin mieltä askarrutti naimattoman äidin vaikeudet. Hän suhtautui myötätuntoisesti nuoriin äiteihin, jotka kulkivat mierolla yhdeltä ovelta toiselle lapsi käsivarrellaan väsyneinä, riutuneina, nälässä ja vilussa kohdaten ylenkatsetta sekä nuhdetta, mutta sääliä aniharvoin. Eräs Canthin tapaama 17-vuotias hiljainen, kaino ja lempeäkasvoinen äiti istui terveennäköinen kaunis lapsi sylissään. Äitiparka ei uskaltanut nostaa silmiään, eikä kyennyt juuri puhumaan mitään, sillä sydän oli niin täysi. Kyyneleet virtasivat pitkin naisen poskia valuen lapsen kasvoille, joka jokelteli, potki pyöreillä jaloillaan, nauroi ja katsoi äitiään silmiin. Minna Canthin sydän oli sulaa ja hän kysyi naiselta: Eikö lapsen isä teitä ollenkaan auta? (Talvi oli kylmä ja nuori äiti kävi kerjuulla.) Eihän se, oli vastaus. Canth jatkoi: Eikö hän luvannut teitä naida? Häpeänpuna lehahti kerjäläisnaisen kasvoille ja hän sanoi nöyrästi: Lupasi  - mutta, mitä hän minusta nyt enää huolisi. He olivat molemmat palvelleet samassa talossa. Sitten kun tytölle kävi hullusti, hänet ajettiin pois, kun taas mies sai jäädä palveluspaikkaansa. Minna Canthin mukaan senkaltaisia esimerkkejä löytyi runsaasti.

Tolstoin hengessä

Minna Canth sai ensimmäiset vaikutteensa venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin rakkaudenopista kuopiolaisen Järnefeltin taiteilijaperheen välityksellä 1880-luvun puolivälissä. Kuopion läänin kuvernööri Alexander Järnefeltin venäläissyntyinen aviopuoliso Elisabet Järnefelt ja heidän poikansa Arvid toivat venäjän kielestä kääntämiään Tolstoin teoksia luettavaksi Minna Canthin kirjallisena salonkina toimivaan kotiin. Canthilta säilyneessä kirjakaapissa löytyvät hänen omistamansa Leo Tolstoin teosten ruotsinnokset novellikokoelma Lif och död (1887), nelinäytöksinen näytelmä Upplysningens frukter (1891) ja uskonnollinen tilitys Hvari min tro består (1887) , joista jälkimmäinen on luettu monin alleviivauksin. Tolstoi koki 1880-luvun alussa hengellisen herätyksen, minkä jälkeen hän näki kaunokirjallisuuden ainoaksi tehtäväksi moraalisen ja uskonnollisen julistuksen. Minna Canthin tolstoilaisuudesta saamat kirjalliset vaikutteet tulevat esiin hänen näytelmässään Kovan onnen lapsia (1888) ja hänen vuosina 1889-1890 A. B. Mäkelän kanssa toimittamassaan aikakauslehdessä Vapaita aatteita sekä syvällisimpänä Canthin viimeiseksi jääneessä menestysnäytelmässä Anna Liisa.

Tutkijat ovat pitäneet Leo Tolstoin lapsenmurhaa kuvaavaa näytelmää Pimeyden valta (1886) Minna Canthin Anna Liisan taiteellisena esikuvana. Tolstoin rikosnäytelmässä pimeyden valta on symboliselta merkitykseltään lähinnä siveellistä laatua. Tämä johtuu vallankin moraalisen tietoisuuden alennustilasta. Kansankirjailija Heikki Kauppiselle 15.11.1888 lähettämässään kirjeessä Minna Canth tuo esiin tolstoilaista hengenelämää koskien:

”Kärsimisessä on joku aate, sanoo Tolstoi. Ja siinä on se suuri aate, että se pehmentää, jalostaa sydäntä, tekee meitä kristillismielisiksi.”

Minna Canth antoi arvoa tolstoilaisuuden ehkä ortodoksisimmin omaksuneen suomalaisen kirjailijan Arvid Järnefeltin elämäkertateokselle Heräämiseni (1894) erityisesti asioiden suoran käsittelytavan tähden. Järnefelt tunnustaa kirjassaan tehneensä syntiä, kertoo luonteensa varjopuolista, lankeemuksistaan, taisteluistaan ja siveellisestä nousustaan. Nuorsuomalaisten äänenkannattajaan Päivälehteen 18.12.1894 Arvid Järnefeltin Heräämiseni pohjalta laatimassaan kirja-arvostelussa, Minna Canth esittää sen uskonnollisista peruskysymyksistä vastaavantyyppisiä ajatuksia kuin hän alkaa pian mukauttaa Tolstoin opeista Anna Liisaan sopivaksi:

”Oikea elämä, se elämä, jonka juuret ovat ijankaikkisuudessa hedelmiä kantaa, se elämä alkaa vasta herättyä, uuden syntymisen jälkeen, kun valo on tunkeutunut hengen ytimeen saakka ja päässyt sieltä vaikuttamaan.”

Sielullinen kehitys

Minna Canthissa voimistui iän mukana uskonnollinen vakaumus, joka sai ilmaisun hänen kaunokirjallisuudessaan. Canth oli kypsytellyt ainakin vuodesta 1888 lähtien mielessään aihetta lapsenmurhaajan psykologiasta. Vuoden 1895 alussa sanomalehtien kertoma Anna Liisa oli vasta tekeillä. Näytelmän valmistuttua kappale esitettiin ensimmäisen kerran 2.10.1985 Suomalaisessa teatterissa, jossa se sai yleisöltä erinomaisen vastaanoton. Minna Canth toi Anna Liisan välityksellä julkisuuteen hyvin kipeitä asioita.

Anna Liisassa nimihenkilön menneisyyden varjona on hänen alaikäisenä suorittamansa laillistamattomasta suhteesta syntyneen lapsen murha. Talontytär Anna Liisa on ollut perhepiiriltään ja muulta ympäristöltään salaa vapaassa rakkaussuhteessa itseään vanhempaan, isänsä talossa renkinä palvelevaan Mikkoon. Anna Liisan tultua raskaaksi Mikko on yrittänyt pelastaa nahkansa ja paennut vastuutaan. Hän on muuttanut pois paikkakunnalta ja mennyt tukkitöihin. Anna Liisan vanhemmat olisivat tuskin suvainneet Mikkoa aviomieheksi tyttärelleen luokkaeron tähden. Anna Liisa on jäänyt oman onnensa nojaan ilman tukea, jota hän olisi silloin kovasti tarvinnut. Anna Liisa ei uskaltanut kertoa raskaudestaan isälleen ja äidilleen, koska pelkäsi heidän suhtautumistaan asiaan. Synnytettyään yksin metsässä Anna Liisa on sekavassa mielentilassa äkillisesti tukehduttanut lapsensa kuoliaaksi. Surmatyö on pysynyt monia vuosia Anna Liisan ja Mikon lisäksi vain jälkimmäisen äidin, Husson tietona, joka on auttanut rikoksen jälkien peittämisessä ja kätkenyt lapsenruumiin kuusen juurelle kaivamaansa kuoppaan.

Anna Liisalla ei ollut lapsensa surmaamisen jälkeen vuosikausiin yön lepoa eikä päivän rauhaa. Hän eli jatkuvassa pelossa ja vavistuksessa. Kuullessaan liikettä Anna Liisa luuli nimismiehen tulevan ottamaan hänet kiinni ja nähdessään ihmisten puhuvan hiljaa keskenään hän kuvitteli näiden saaneen vihiä lapsenmurhasta. Anna Liisa oli ahdistuksissaan ja hän näki pitkään harhanäkyjä murhahetkistä. Murhaaja katuu rikostaan ja hän toivoo, että lapsi olisi vielä hengissä.

Vuosien kuluttua Anna Liisa ja talollinen Johannes Kivimaa aikovat naimisiin. Suunnitelmissa tapahtuu käänne ja häät perutetaan. Mikko saapuu takaisin paikkakunnalle ja hän vaatii morsianta itselleen aikaisempaan suhteeseen vedoten. Anna Liisa tulee uskoon ja tunnustaa Johanneksen ja hänen kuuliaisiin saapuneelle väelle mieltään painaneen lapsenmurhan. Anna Liisa ei tunne enää vihaa toisia kohtaan, hän ottaa vastuun rikoksestaan ja menee ilolla vankilaan. Rovasti kunnioittaa Anna Liisan eetillisesti merkittävää synnintunnustusta ja sanoo tapauksesta: ”Hän vaeltaa iankaikkisen elämän tietä. Onnellinen hän.”