Valvontaa verstaalla Marko Lehto "Kun tuomari määräsi minut valvontaan, tuntui siltä kuin joutuisin kasvatuslaitokseen tai johonkin vastaavaan systeemiin mukaan. Kun minulle sitten selvisi tuon sanahirviön merkitys, että joutuisin vain ilmoittautumaan kriminaalihuoltoyhdistyksen toimistolla 1-2 kertaa kuussa, ihmettelin vain mitä hyötyä siitä kenelläkään on. Kun kuulin perustettavasta autokorjaamosta, olin heti innolla mukana. Olinhan jo ollut pidemmän aikaa autonrakennustilojen tarpeessa. Käyn korjaamolla aina kun se on mahdollista. Suhteesta valvojaan on tullut läheinen. Tapaan häntä lähes päivittäin. Ennen korjaamotoimintaa, ollessani työttömänä, kuluivat päivät kotona seiniä tuijotellen. Iltaisin alkoi tuntua siltä, että on pakko päästä ulos. Usein tuli lähdettyä pahan tekoon. Nyt saan purkaa kaiken toimintatarmoni korjaamolla ja iltaisin odotan vain uutta päivää autoni parissa." (Jape, ryhmävalvontakokeiluun osallistuja) Oikeusministeriö myönsi 18.4. 1991 kokeilutoimintaan tarkoitetusta määrärahasta Kriminaalihuoltoyhdistykselle valtionapua ryhmävalvontakokeiluun. Kokeilu toteutettiin Lahden aluetoimistossa 1.5.-21.12.1991 välisenä aikana. Kyseessä oli ruotsalaisen "rattfällan" -projektin suomalainen sovellutus, joka lopulta erosi kuitenkin huomattavasti esikuvastaan siihen osallistuneiden asiakkaiden erilaisuuden tähden. Kokeilun tavoitteet Ehdollisesti rangaistujen valvottavien suhteen on ongelmana tavoittamisen vaikeus - miten motivoida nuorta valvonnassa. Yhdessä tekemisen ja toiminnan kautta oli tarkoitus päästä pois kirjoituspöytävalvonnasta ja sitä kautta muutokseen nuoren elämäntavassa. Hyvin moni valvonnassa olevista nuorista on saanut tuomion autoihin liittyvistä rikoksista: luvattomista käyttöönotoista, rattijuopumuksesta, liikennerikkomuksista, katsastamattomalla autolla ajamisesta jne. Auto on siten eräs asia, mihin valvontaprosessissa on tavalla tai toisella puututtava. Nykytilanteessa moni nuori valvottava on työtön, joten toiminnallisen vaihtoehdon tarjoaminen koettiin mielekkääksi. Tarkoitus oli järjestää yhteisöllistä toimintaa, jolla tuettaisiin valvottavien aktiivisuutta ja ylläpidettäisiin jonkinlaista säännöllisyyttä elämässä. Kaiken toiminnan oli tarkoitus olla vapaaehtoista; vastuu omasta toiminnasta olisi valvottavalla itsellään. Tärkeää oli saada koottua sellainen ryhmä, jossa osallistujat saisivat toisiltaan psykososiaalista tukea ja auttaisivat toistensa identiteetin vahvistumista. "Tää toimistossa käynti edellyttää myös, että osaa tuoda asioita verbaalisesti esille. Kyllä tää sitten joitakin palvelee, että niillä on tällainen paikka, missä ne voi hetkeksi pysähtyä ja vähän miettiä omaa elämäänsä, että missä mennään." (sosiaalityöntekijä) Kaikille ongelmista puhuminen ei onnistu helposti ja käytännön asioiden kanssa työskentelyn odotettiin helpottavan valvontasuhteen syntyä. Ryhmässä voitaisiin keskustella valvottaville tärkeistä asioista, jonka jälkeen valvottavan olisi helpompi keskustella aiheista myös valvojan kanssa kahden kesken. Alusta alkaen haluttiin intensiivistä toimintaa, jotta ryhmän jäsenet tutustuisivat toisiinsa. Tämän jälkeen he pystyisivät kommunikoimaan ja toimimaan yhdessä. Elämänkokemusta voitaisiin jakaa sekä ryhmän jäsenten että valvojan kanssa. Kokeilun haluttiin etenevän niin, että jokaisella osallistujalla olisi mahdollisuus vaikuttaa projektin luonteeseen. Koska monet projektin osallistujista olivat työttömiä, pyrittiin tekeminen järjestämään mahdollisimman mielekkääksi, jotta he tuntisivat osallistuvansa merkittävään yhteiseen toimintaan. Rikokset 18-21-vuotiailla johtuvat usein mielekkään tekemisen puutteesta. Siten kokeilun tavoitteena oli yksinkertaisesti rikokseton, kuitenkin aktiivinen koeaika, jona nuorten toimintavalmiudet paranevat ja heidän elämänsä tulee kohtuulliseen hallintaan. Ryhmävalvonta vaihtoehtoisena valvontamuotona Ryhmävalvontakokeilun aloittamiseen vaikutti myös varmasti se, että sosiaalityöntekijät ovat huomanneet valvonnan ristiriidat ja turhautuneet joidenkin asiakkaiden kanssa tehtyyn työhön. Ryhmävalvonnassa oli tarkoitus muuttaa valvottavien mielikuvaa valvonnasta. Monilla valvottavilla oli yksipuolinen käsitys valvonnasta pelkästään valvoja-valvottava -suhteena, joka on alistettu osaksi vallankäytön järjestelmää. Nyt haluttiin korostaa entistä enemmän valvonnan auttaja-autettava suhdetta. Ryhmävalvonnassa auttaminen oli vastavuoroista. Valvottavat opastivat valvojaa autonkorjauksessa sekä siihen liittyvissä asioissa ja valvoja yritti auttaa valvottavia heidän sosiaalisissa ongelmissaan. Vastavuoroisesta auttamisesta syntyi myös keskinäinen luottamus. Valvoja edusti ystävää, jonka apuun luotettiin. Tämän kanssa pystyi "juttelemaan normaaleista asioista ja sit jos on jotain vittumaisii juttuja ni sille on voinu kertoo. Ku sitä on kuitenki jotai sellasii juttuja mitä ei kaikille frendeille viitti heittää. "(Mikki, ryhmävalvontaan osallistuja) Käytän seuraavassa ryhmävalvontakokeilusta nimitystä vaihtoehtoinen sosiaalityö. Vaikka kyse onkin yksittäisestä ratkaisumallista, voi se antaa virikkeitä myös sosiaaliteknokratiaan luottavan valvonnan sisällölliselle ja laadulliselle kehittämiselle. Vaihtoehtoisessa valvonnassa vastuu työn onnistumisesta on jäänyt valvottavalle itselleen. Tarkoituksena oli valvottavien oman kontrollin herättäminen antamalla heille mahdollisimman paljon vastuuta omista tekemisistään. Edellytykselle onnistua on kuitenkin pyritty luomaan mahdollisimman hyvät puitteet. Projektissa ei myöskään ole rajattu sosiaalityötä toimenpidekeskeiseksi, vaan on yritetty ymmärtää valvontatyö tavanomaista laajemmassa merkityksessä. Koska virastossa tapahtuva valvontatyö on hyvin toimenpidekeskeistä ja rutinoitunutta, onkin kysyttävä, ovatko valvojan työtehtävät sosiaalityöntekijän koulutusta ja vastuuta vastaavalla tasolla vai tulisiko työtehtäviä järjestellä toisin? Valvottavien ongelmat ja ongelmaympäristö ei aina ole toimistosta käsin havaittavissa eikä hallittavissa. Ryhmävalvonnassa valvoja tiedostaa valvottaviensa tarpeet helpommin ollessaan heidän kanssaan tekemisissä lähes päivittäin. Matthies esittää kirjassaan (Matthies 1990, 20) taulukon, jossa hän erottelee virallisen ja vaihtoehtoisen sosiaalityön. Käytän seuraavassa apuna hänen esittämäänsä erottelua ja muutan sitä hieman esittämään virallista valvontaa ja vaihtoehtoista ryhmävalvontatyötä. Projektin kulku Alkuvalmistelut Kokeilussa lähdettiin liikkeelle järjestyksessä, jossa ensin suunniteltiin projekti, sitten hankittiin projektille vetäjä ja tämän jälkeen ryhdyttiin kokoamaan projektiin halukkaita osallistujia. Luonnollisempi järjestys olisi ollut koota ensin ryhmä, sen jälkeen suunnitella ryhmälle sopivaa toimintaa ja tämän jälkeen hankkia projektille sopiva vetäjä. Toiminnan huolellisen suunnittelun etukäteen kuitenkin esti ajan niukkuus, sillä määrärahasta saadun tiedon jälkeen oli alettava heti toimia. Toisaalta asuntokodeista saadulla vuosien kokemuksella tiedettiin autoverstas "varmaksi" toimintamuodoksi ja tämän vuoksi uskallettiin lähteä liikkeelle tässä järjestyksessä. Näin aloitettuna projektiin ei saatu mitään yhtenäistä ryhmää, vaan jäi toivon varaan saada osallistujista koottua yhteisö, joka pystyisi toimimaan yhdessä. Ryhmän kokoaminen Ne sosiaalityöntekijät, joilla oli valvottavinaan 18-21-vuotiaita asiakkaita, lähettivät heille kutsukirjeen kokoukseen, jossa päätettäisiin korjaamon perustamisesta ja sen toiminnasta. Myös valvontakäynneillä informoitiin asiakkaita mahdollisuudesta osallistua kyseiseen projektiin. Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan onnistunut, edes wienerleipäkahvit eivät houkutelleet, sillä kokoukseen saapui vain yksi asiasta kiinnostunut. Toimistolle saapuminen koettiin vaivalloiseksi ja kirjeen saaneet olivat muodostaneet itselleen mielikuvan "jostain joka on kuitenkin niin byrokraattista toimintaa, ettei se kuitenkaan toimi". Heti käytännön töiden alkaessa oli projektiin halukkaita kuitenkin runsaasti. Korjaamon oltua toiminnassa muutamia viikkoja, alkoivat eri käyttäjäryhmät erottua toisistaan. Ydinryhmä muodostui viidestä valvottavasta, jotka kävivät korjaamolla lähes päivittäin. Tässä ryhmässä kaikki omistivat vähintään yhden "projektin" eli auton, joka ei vielä ollut liikennöitävässä kunnossa ja joka vaatisi monen kuukauden jatkuvaa työtä ennen ajokuntoon valmistumista. Ydinryhmään olisi ollut enemmänkin tulokkaita, mutta heidät karsi tilanpuute. Korjaamon sisälle mahtui kolme autoa ja jo ydinryhmän jäsenet omistivat 13 autoa, joista viisi oli ajokuntoista. Tämän lisäksi oli projektin Transit ja ohjaajan auto. Suuri osa korjaamisesta tapahtuikin kesän aikana pihan puolella. Ydinryhmän lisäksi oli n. 10 vakiokäyttäjää sekä lukuisia satunnaiskäyttäjiä, jotka ilmestyivät pajalle korjailemaan pikkuvikoja autoistaan, tai tulivat muuten vaan käymään kahvilla kavereiden kanssa ja vaihtoivat kuulumisia. Vakiovieraita olivat myös ydinryhmän jäsenten tyttöystävät, jotka olivat poikaystäviensä apuna ja monestikin vastasivat myös korjaamon siisteydestä. Työntekijän rooli Verstaalla työntekijällä oli ideaaliset mahdollisuudet toteuttaa vaihtoehtoista sosiaalityötä, sillä siihen tarjottiin sekä taloudelliset että oikeudelliset edellytykset. Työntekijä pystyi päättämään sekä suunnittelemaan lähes kaiken toiminnan itse. Toiminnan onnistuminen edellyttää kuitenkin vetäjältä valvottavien elämänpiirin poikkeuksellisen hyvää tuntemusta. Asiakastyön ryhmävalvonnassa tekee mielenkiintoiseksi myös se, ettei tapauksien toistuminen ja rutiini kuulu työn luonteeseen. Tärkeää on, ettei työntekijä asennoidu valvottaviinsa "ammattilaisena", vaan asiasta kiinnostuneena, sillä muuten valvottavat muuttavat hänelle tapauksiksi. Asiakasta ei saa nähdä etiketillä varustettuna tapauksena, joita otamme vastaan toinen toisensa jälkeen, vaan ainutlaatuisena persoonana. Jos valvoja on avoin ja laittaa myös itsensä alttiiksi, asiakkaat tuntevat itsensä persooniksi, mikä on edellytyksenä vastavuoroisen valvontasuhteen syntymiselle. Ryhmävalvontatyö helpottaa tässä työntekijän roolia, sillä vastavuoroinen valvontasuhde syntyy yhdessä työskentelyn ohessa lähes automaattisesti, eikä työntekijä joudu tietoisesti ponnistelemaan sen eteen. Työtä ja vapaa-aikaa ryhmävalvonnassa työskentelevä ei voi kuitenkaan erottaa toisistaan, vaan ero työn ja vapaa-ajan välillä muuttuu ratkaisevasti. Projektin tarjoamat sosiaaliset palvelut Hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi tarjota suurin osa niistä sosiaalisista palveluista, joita projekti tarjoaa, sillä ne kuuluvat yhteiskunnan takaamiin perusoikeuksiin. Projektiin osallistujat kuuluvat kuitenkin marginaaliryhmään, jolle kyseiset palvelut on tarjottava eri tavalla tai he eivät pysty käyttämään näitä palveluja lainkaan. Projektin järjestämä koulutus Kun projektin seurantaryhmä kokoontui ensimmäisen kerran, pohdittiin millaista organisoitua koulutusta ryhmälle voitaisiin järjestää. Todettiin, ettei koulutus saisi olla liian teoreettista ja että se - jos vain mahdollista - yritettäisiin järjestää korjaamolla. Ruotsalaisen Rattfällan-kokeilun pakollisia luentoja alkoholin haitoista liikenteessä ei pidetty tähän kokeiluun soveltuvina, sillä tässä projektissa ei oltu tekemisissä alkoholiongelmaisten kanssa, kuten Ruotsin projektissa. Tässä kokeilussa olevat nuoret olivat syyllistyneet rikoksiin, joilla yleensä oli tekemistä moottoriajoneuvojen kanssa ja lähinnä heidän katsottiinkin tarvitsevan asennekasvatusta, josta huolehtiminen jäisi projektin sosiaalityöntekijän tehtäväksi. Ulkopuolistakin kouluttajaa käytettiin. Liikenneturvan kouluttaja vieraili kaksi kertaa esitelmöimässä neljä tuntia. Katsastusmääräyksistä ja niihin liittyvistä ongelmista kävi kertomassa katsastuskonttorin päällikkö. Ohjausta autonkorjauksessa valvottavat saivat autopuolen ammattikoulun opettajalta, automaalarilta sekä autokorjaamon pitäjältä, joka itse oli entinen KHY:n asiakas. Tämän lisäksi valvottavia avustettiin asuntoasioissa sekä työnsaannissa. Muutaman korjauksen yhteydessä kavereilta kyseltiin myös halukkuutta keikkahommiin esim. omakotitalon rakennukselle, joten myös tätä kautta valvottavia saatiin lyhyiksi ajanjaksoiksi työllistettyä. Projektin loppupuolella pystyttiin työllistämään yksi valvottavista puoleksi vuodeksi korjaamolle valtion työllistämistuella. Vapaa-ajan vietto "Vaihtoehtoisissa yhteisöissä yhteinen toiminta ei ole vain keino saavuttaa tiettyjä asetettuja tavoitteita, vaan siihen sisältyy myös itsearvoista yhteisöllisyyttä" (Matthies 1990, 88) Ryhmän yhteinen toiminta korjaamon ulkopuolella keskittyi paljon Transitin käytön yhteyteen. Projektin auto oli valvottavien käytössä, heidän tarvitessaan isompaa autoa muuttoon tms. Autolla tehtiin kesän aikana useita festivaalivierailuja, joilla joskus oli myös tyttöystävä mukana, mikäli tilaa jäi. Muutaman kerran tehtiin yhteisiä kalareissuja ja pari kertaa kuussa käytiin korjaamopäivän jälkeen ohjaajan luona saunomassa. Yhteinen vapaa-ajan vietto oli hyvin spontaania, eikä sitä suunniteltu liiaksi etukäteen. Jos oli kuuma päivä, pistettiin korjaamo pariksi tunniksi kiinni ja mentiin uimarannalle tai pelaamaan pienoisgolfia jne. Sateisena päivänä saatettiin taas käydä pelaamassa biljardia. Ydinryhmä "joutuikin" usein keskeyttämään päivällä työnsä muutamaksi tunniksi satunnaiskäyttäjien viedessä tilat, ja silloin oli hyvää aikaa muuhun toimintaan. Vaikka sosiaalivaltio ja markkinat tarjoavat vapaa-ajan toimintoja yllin kyllin, ne eivät avaudu kaikille eivätkä kykene vastaamaan kohteiden erityistarpeisiin (Matthies 1990, 75). Tärkeintä vapaa-ajan vietossa on ollutkin yhteisöllisyys, joka on auttanut monia ryhmän jäseniä eräänlaisen kynnyksen yli, jotta he ovat uskaltautuneet osallistua toimintoihin, joihin ilman yhteisön tukea eivät olisi päässeet mukaan. Matka Prahaan Projektia suunniteltaessa oli budjetoitu rahaa yhteistä matkaa varten, joka voitaisiin tehdä kokeilun ydinryhmän kanssa. Autokorjauksen opettajan kanssa keskusteltiin ja pidettiin mielekkäänä pitkää ajomatkaa, sillä se motivoisi matkaan osallistujia tekemään Transitiin kaikki siihen tarvittavat korjaustyöt. Suunnaksi valittiin lopulta Itä-Eurooppa, jossa matkaan osallistujien vähäiset rahat riittäisivät. Projektin rahoista oli tarkoitus maksaa auton kulut, lauttamatkat, yöpymiset ja yksi ruokailu päivässä. Muista kuluista saisi kukin huolehtia itse. Matkalla oli tarkoitus olla kaksi viikkoa ja ajaa n. 4200 km. Matkalla ei ollut etukäteen suunniteltuja tutustumiskohteita vaan matkustaminen oli jo arvo sinänsä. Ryhmä vieraili Auschwitzissa, tutustui keskiaikaisiin aseisiin Krakovassa, söi ja joi hyvin Prahassa, ihmetteli transvestiitteja Berliinissä, ujosteli Reeperbahnilla, tutustui suomalaisen sosiaalityöntekijän työhön Kööpenhaminassa, teki kiertokävelyn Christianissa, seisoskeli neljä tuntia alasti kahdessa tullissa ja tykkäsi matkustaa. Nähtävyydet eivät olleet tärkeitä. Istuttiin kahviloissa katselemassa kadun elämää. Syötiin ruokia, joita ei ennen oltu maisteltu ja käytiin baareissa, joissa ei kukaan kavereista vielä ollut vieraillut. Yritettiin saada jonkinlaista mielikuvaa siitä, millaista elämää kussakin maassa asuvat ihmiset viettivät. Etäisyyden saanti kotiin auttoi myös huomaamaan, etteivät kaikki asiat kotona olleetkaan itsestäänselviä. Tyttöystäviä ikävöitiin ja huomattiin, miten mukava oli, kun sellainen odotti kotona, vaikkei yhteiselämä ennen matkalle lähtöä ollut oikein sujunutkaan. Matka toimi myös valvottavien itsetunnon kohottajana. Valvoja ei tarkoituksella huolehtinut hotelleista, ei tilannut ruokia ravintoloissa, eikä myöskään suunnitellut ajoreittejä, joten kaverit saivat itse suunnitella ja hoitaa asiat. Kaverit tunsivat tyytyväisyyttä löytäessään oikeat tiet, hoitaessaan hotellit ja saadessaan ravintolassa useasti sitä, mitä olivat yrittäneet tilata. He tunsivat pystyvänsä selviytymään uusista ja ennenkokemattomista tilanteista. Projektin tavoitteiden toteutuminen Tarkkoja havaintoja projektiin osallistuneiden nuorten rikoksettomuudesta ei voi tehdä muiden kuin ydinryhmän osalta. Projektiin osallistui 6 kuukauden aikana n. 30 nuorta, joiden osallistumisen aktiivisuus vaihteli päivästä lähes päivittäiseen. Käytännön syistä rajoitan rikoksettomuuden tarkastelun vain ydinryhmän osalle, joiden osallistumisaktiivisuus oli lähes päivittäistä ja joiden kohdalta voidaan tämän perusteella tehdä johtopäätöksiä projektin vaikutuksesta rikoksettomuuteen. Ydinryhmän jäsenistä neljällä on 9 kuukauden vankeusrangaistus ehdollisena ja yhdellä 1.5 kuukautta ehdollisena. Tämän lisäksi kaikilla on korvauksia ja sakkoja maksamatta. Jokaisella on myös rikoksia kolmena kokeilun aloittamista edeltävänä kuukautena. Kolmella heistä on näistä rikoksista vielä tuomio saamatta ennen kokeilun alkua. Kokeilun aikana ydinryhmän rikkeet jäivät kahteen liikennerikkomukseen, joista seurasi sakkoja. Ainakin heitä oli projekti onnistunut tällä aikavälillä ohjaamaan rikoksettomaan elämään. Heidän kohdallaan olisikin tärkeintä jälkihoidon onnistuminen. Muiden osallistujien rikosten lisääntymisestä tai vähenemisestä on mahdoton esittää tilastoja. Korjaamo toimi heille kuitenkin paikkana, missä näistä asioista pystyi avoimesti keskustelemaan yhdessä sekä muiden ryhmäläisten että valvojan kanssa. Rikoksettoman elämän lisäksi korjaamolla on koettu paljon onnistumisen iloa, kokemuksia, joita valvottavien elämässä ei liikaa ole. Jokainen kuitenkin tuntee tarvetta ilmaista itseään ja näyttää osaamistaan ulospäin. Koska monet valvottavat ovat palkkatyöstä syrjäytyneitä, ovat he voineet näyttää osaamistaan korjaamalla. Pienet korjaukset, oman työn lopputuloksen näkeminen on monelle tuottanut niin suurta ilonaihetta, että siinä ovat muut ongelmat hetkeksi siirtyneet syrjään. Ryhmän muiden jäsenten kannatus ja kehut tehdyistä töistä ovat olleet hyvin tärkeitä monen omanarvontunnolle. Kokeilusta oli myös taloudellista hyötyä siihen osallistujille. Kaikilla Lahden KHY:n nuorilla valvottavilla oli mahdollisuus tehdä autoonsa pikkuremontit itse. Tämä on hyvin merkittävä rahansäästö esim. toimeentulotuella elävälle nuorelle. "Eihän mulla olis ollut rahaa pitää tätä autoa edes ajossa, ellei tätä pajaa olis tullu. Ja silleeki tästä on ollu taloudellista hyötyä, et mähän oon korjannu täällä siskonki autoa. Toisaalta on sitä rahaa mennykki, koska nyt sitä vaihtaa sellasiakin osia autoonsa, mitkä muuten olis jääny vaihtamatta. Ja sitten tuli ostettua Mekulle (tyttöystävä) toi toinen romu, mitä pitäis alkaa laittaa. Mut sitähän vois näitä ostoksia kutsuu sijottamiseksi." (Mikki, ryhmävalvontaan osallistuja) Kenelle Kriminaalihuollon nuorista valvottavista tämä valvontamalli sitten soveltui? Lahden KHY:n valvonnassa on nuoria rikoksentekijöitä yli 60 ja heistä vajaa 30 käytti projektin palveluja hyödykseen. Kaikki eivät kuitenkaan ole autonkorjaukseen liittyvistä asioista kiinnostuneita, joten heille voitaisiin yrittää järjestää muunlaista yhteisöllistä toimintaa. Osaa nuorista ei tämän lisäksi saa passiivisuutensa takia mihinkään yhteiseen toimintaan ja osalle sopii parhaiten selvittää asiansa kahdenkesken toimistolla työntekijän kanssa. Haastattelujen perusteella tämä malli palveli kuitenkin useita, jotka eivät olisi hyötyneet lainkaan toimistolla tapahtuvasta valvonnasta. Osa ilmoitti, etteivät olisi käyneet lainkaan valvonnassa ja osa, johon kuuluivat myös kaikki ydinryhmän jäsenet, piti valvontakäyntejä turhauttavana ajanhukkana. "Näit nuoriikin on niin joka lähtöön, et sitten pitäis myös olla erilaisia valvontasysteemejä, joista vois sillee valita sopivimman. Kyllä tää toimistollakin käynti joillekin sopii, mut sitten pitäis olla paljon muutakin."(tston työntekijä) Onko projekti sitten ollut siihen osallistujille enemmänkin sosiaalinen palvelus kuin rikosoikeudellinen seuraamus? Haastatellut sosiaalityöntekijät halusivat pitää valvontaa sosiaalisena palveluna nuorelle, mutta haastatellut nuoret kokivat toimistolla käynnin oikeudessa määrättynä velvollisuutena. Korjaamon toiminnan haastatellut kuitenkin kokivat sosiaalisena palveluna, johon tietenkin vaikutti myös siellä käymisen vapaaehtoisuus. Koska sosiaalityöntekijät haluavat nähdä valvonnan sosiaalisena palveluna nuorelle ja nuoret pitivät ryhmävalvontaa sellaisena, en näkisi tässä mitään ristiriitaa. Lähteet Kriminaalihuoltoyhdistys: Valvojan käsikirja. Helsinki 1991. Matthies, Aila-Leena: Kapinasta muutoksen malliksi. Juva 1990. Mäntysaari, Mikko: Sosiaalibyrokratia asiakkaiden valvojana. Uotila Jaakko, Uusitalo Paavo: Työttömyys, laki ja talous. Helsinki 1984.