Jossain on sentään Janhunen Ilkka Taipale Paradoksaalisesti tulevaisuuden vankilareformin ovat käynnistäneet ihmisten kaikkein vaarallisimpina pitäneet miehet: Kakolan haulikkokarkurit ja pankkiryöstäjät, kiljunkeittäjät ja eristyssellissä räjähdysaineita rakennellut pakkolaitosvanki. Niin kuin Israelille länsirannikolla ja Etelä-Afrikalle Sowetossa on tullut raja vastaan, miten ihmisiä voi kohdella, Mikkelin kaappaus- "draama" ja Kakolan tapahtumat osoittavat, että karhukoplilla, vahvoilla muureilla ja panssariovilla voidaan yhteiskuntaa rakentaa vain tiettyyn rajaan asti, sitten tulevat inhimmilliset tekijät ja ihmisen ajattelun ja tunne-elämän logiikka vastaan. Vankimielisairaalan historiassa on klassinen kuvaus siitä, miten vartija-hoitajilla aikanaan oli pamput aseinaan, mutta potilailla taas rassit. Kun muuan vartija oli pahoinpidelty sängynjalalla, vietiin potilailta pois kaikki sängyt ja he saivat nukkua lattialla. Parhaillaan Niuvanniemen sairaalassa keskustellaan siitä, tuleeko siellä ottaa käyttöön televisiovalvonta. Se on pääosassa Euroopan sivistysvaltioita katsottu epäsopivaksi. Ylilääkäri Kyösti Väisänen kävi Englannissa ns. turvasairaaloihin tutustumassa. Niitä oli kaksi mallia, toinen jossa jokaisella potilaalla oli oma huone, miehet ja naiset olivat samalla osastolla, hoitajilla oli siviilivaatteet, valvontaan ei käytetty teknisiä välineitä. Toisessa mallissa henkilökunnalla oli hälytyslaitteet taskussa, keskusvalvomosta nähtiin jokaisen sijainti, televisiovalvontaa sovellettiin, oli suuret makuusalit ja miesten ja naisten osastojen välillä korkea muuri. Jälkimmäisessä sairaalassa oli paljon häiriöitä, edelllisessä ei juuri lainkaan. Wieniläinen psykiatri Victor Frankl istui Auschwitzin keskitysleirillä ja selvisi hengissä. Hän kehitti siellä kuuluisan logoterapiansa, näkemyksen, että ihmisen ongelmat eivät johdu vain lapsuuden tai menneisyyden traumoista ja tunne-elämästä, vaan liittyvät usein loogisiin ja ajattelullisiin ristiriitoihin, elämän tarkoitukseen tai sen puutteeseen sekä tulevaisuuden näkymiin. Hän katsoo selvinneensä hengissä pääosin sen takia, että hänellä oli jatkuvasti elämän tarkoitus – tässä tapauksessa elämän tarkoituksen teorian, logoterapian kehittäminen. Hänen parhaan teoksensa nimi on "Ihmisyyden rajamailla". Viranomaiset päättivät, että Lauri Janhunen on vaarallinen rikoksentekijä. Hänellä itsellään oli asiasta toinen näkemys, mutta hän päätti sitten toteuttaa viranomaisten näkemyksen viimeistä piirtoa myöten siten, että hän kääntää päätöksen viranomaisia vastaan ja muuntaa sellinsä oven sen sulkijoita vastaan. Tämän loogisen ajatuksen ympärille hän keskitti kaiken voimansa selviytyäkseen. Ulkopuolinen saattoi pitää hänen toimintaansa irrationaalisena tai jopa imaginaarisena – jos kohta on muistettava, että matematiikassa tunnetaan irrationaalisten ja imaginaaristenkin lukujen logiikkaa, nekään eivät ole järjettömiä, järjellä käsittämättömiä. Lauri Janhusen kirja loksauttaakin pirunnyrkin paikalleen, kyse olikin rationaalisten lukujen logiikasta. Kirja on mahtava ja ylittää kaikki keinotekoiset triathlonistien pyrkimykset selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa. Otto Donnerin Samojedien parissa, Nansenin ja Amundsenin naparetket. Hilaryn Mount Everstin valloitus tai Jacques Costeuaun syvän meren kuvaukset saavat seuraa, paikallisväristä tosin. Rajallinen koppi, fyysinen tila avartuu vapauden tyyssijaksi kirjoittajalleen, pajaksi. Mieleen tulee venäläistä vankilakirjallisuutta, sisältä tai ulkoa kuvattuna, Stefan Zweigin "Shakkitarina" ja kertomus miehestä, joka ratkaisi piin likiarvon välineillä, joita eristyssellistä löytyi. Pelkästään tahdonvoima ei ole teoksen puhuttelevin osa. Sellaista voimaa voidaan nähdä yhteiskunnassa hyvin eri aloilla, urheilussa, politiikassa, opinnoissa, vaikeavammaisuuden henkisessä voittamisessa, uskonnossa jne. Voimakkaan tästä tekee logiikan puhtaus, kolmas aste ja burleskin huumorin rajattomuus. Pontikan keitto ainesten hakuineen on jo "Seitsemän veljeksen" parhaiden tarinoiden luokkaa ja kloraatin valmistus ylittää taitavimpienkin puistokemistien konstit kolmenkymmennen asteen pakkasessa. Kun henkivartiokaartin sotilas paraatimarssilta ampui Sadatin, kun itsemurhaa yrittäneen ovea sairaalassa vartioi konepistoolimies 1960-luvun Pohjois-Koreassa, kun äärimmäisen eristettyjen Baader-Meinhof –ryhmän jäsenten väitettiin kyenneen rakentamaan vankilassa alkeellisen tiedonvälitysverkoston niin, että pystyivät tekemään yhtaikaisen itsemurhan/tai heidät murhattiin yhtaikaisesti? – sellaisten loogisten polkujen ja umpikujien ääreltä Janhusen kirja on. Poliisi on kiinnostunein hänen kyvystään syntetisoida amfetamiinia. Se on nykyhetken kielletyintä ja affektiivisinta puuhaa. Amer-yhtymä vastaa 20% Suomen kansan syövistä – siitä ei olla kiinnostuneita. Toisaalta jo Baader-Meinhof –ryhmältä löydettiin kemiallisia aseita. Nyt niitä on Irakin ja monen muun maan hallussa valtioterrorismin välikappaleina. Janhusen vastaväkivalta paksuntaa ovia, mutta ei vain hänen vaan muidenkin ympärillä. Hänen naurunsa ja ilakointinsa ohentaa ne. Kirjan ilmestyminenkin on yhtälainen looginen polku. Se on toimitettu vankilasta ulos Janhuselle tyypillisten pattiasetelmien mestarillisten hallitsemisten tavoin. Hänen luottamansa ihminen sai käsikirjoituksen vietäväksi vankilasta. Tämä kertoi sovitusti asian vankilanjohtajalle ja totesi vievänsä sen ulos, mutta jos vankilanjohtaja haluaa käsikirjoituksen tarkastaa, se palautetaan Janhuselle, joka ei halua sitä tarkastettavan. Ja niin se oli Paavo Haavikolla, joka on kustannusyhtiönsä Arthousen kautta tehnyt kulttuuriteon. Kirjassa on epätasaisuuksia siinä kuin Janhusen keittämässä ensimmäisessä pontikkaerässä. Kirjan lukemisesta tulee kipeäksi. Aiempien valitusten ja kirjelmien katkelmat ja dejavu-elämysten tavoin toistuvat katkeruudenpuuskat Kakolan johtajaa ja muutamaa vartijaa kohtaan ovat liian pitkiä – mutta on hyvä, että Haavikko ei ole toimittanut teosta liikaa. Alkuvoima on säilynyt. Kemiallisten harrastusten ohella teräsoven, siilin ja Janhusen oman problematiikan pohdinta yltävät ajoittain huikeuksiin. Ilman aseita veivät japanilaiset itsepuolustustaidon taiteeksi. Judo, jiujitsu aikido ym. nojautuvat voimien, suuntien ja tasapainon tarkkaan erittelyyn ja niiden kääntämiseen hyökkääjää vastaan. Vankilalaitos kääntyy myös sen luonutta yhteiskuntaa vastaan. Janhunen on piirtänyt 1980-luvun karikatyyrin vankilasta, jonka sisällä istuvat myös viranomaiset omassa eristyshuoneessaan. Ovisilmästä heitä tarkkaillaan. Ehkä se on Janhusen silmä.