Tarvitseeko vartija asetta? Ilari Hannula Ilkka Neiramo Vankeinhoitoalan ammatillisen koulutuksen uudistamisen yhteydessä on nostettu esiin kysymys ampuma-aseen tarpeellisuudesta vankeinhoidossa. On väitetty, että nykytilanne on ristiriidassa vankeinhoidon ja koulutuksen tavoitteiden kanssa. Säädösperusta Ampuma-ase on voimankäyttöväline. Aseen käytöstä voimakeinona vankeinhoidossa ei ole olemassa nimenomaista säännöstä, joten alalla joudutaan nojautumaan voimakeinojen käyttöä koskeviin yleissäännöksiin. Jos ampuma-asetta tarvitaan, sen käyttö tulee kysymykseen lähinnä kahdenlaisissa tilanteissa: ensinnäkin hätävarjelutilanteissa, joissa on kysymys itsensä, muun henkilökunnan, toisen vangin tai muun henkilön puolustamisesta (RL 3 luvun 6, 7 ja 9 §:n 1 momentin mukaisesti) ja toiseksi voimankäyttötilanteissa, joilla tarkoitetaan virkatehtävän puolustamista (RL 3 luvun 8 §:n 2 momentin ja 9 §:n 2 momentin mukaan). Virkatehtävän puolustamisella tarkoitetaan näissä lainkohdissa karkaamisen estämistä ja järjestykseen ojentamista. Ampuma-ase voi siten tulla kysymykseen näissä tapauksissa äärimmäisenä keinona. Voimakeinovälineistä ei ole olemassa laintasoisia säännöksiä, mutta niistä mainitaan vankeinhoitolaitoksesta annetun asetuksen useassa kohdassa (VHLA 14.2.86/134 28, 31 ja 58 §). Myös vankeinhoito-osasto ja opetusministeriö ovat antaneet aseistuksesta tarkempia ohjeita ja päätöksiä. Näiden säännöstöjen mukaan vankeinhoitolaitoksen viran-, tai toimenhaltijan henkilökohtaisena aseistuksena on kaasusumutin ja pistooli tai revolveri. Ase voi olla henkilökohtainen, tehtäväkohtainen tai laitoskohtainen. Omien aseiden kantaminen virantoimituksessa on kielletty. Turvallisuusvälinekö? Vankeinhoitolaitosta koskevan asetuksen mukaan ampuma-ase on turvallisuusväline. Tällä tarkoitetaan ensisijaisesti hätävarjeluun ja järjestyksenpitoon liittyvää laitoksen sisäistä turvallisuutta ja toissijaisesti myös karkaamistilanteisiin liittyvää yhteiskunnan yleistä turvallisuutta. Aseiden olemassaoloa perustellaan toisaalta henkilökunnan ja yhteiskunnan turvallisuudella sekä toisaalta vankilatyön tekijöiden turvallisuudentunteella. On perusteltua käsitteellisesti erottaa toisistaan turvallisuus ja turvallisuudentunne. Niiden välinen suhde ei ole yksiselitteinen. Yksilön kokemusta turvallisuudentunteesta ei loogisesti seuraa todellinen lisääntynyt turvallisuus. On sanottu, että tosiasiallinen turvallisuus on usein kääntäen verrannollinen turvallisuudentunteeseen. On ilmeistä, että vankilassa turvallisuutta lisäävät pikemminkin muut kuin aseisiin liittyvät tekijät. Se, että useimmat vangit eivät karkaa tai käyttäydy väkivaltaisesti, johtuu muista kuin teknisistä turvallisuusvälineistä. Tärkein turvallisuusväline on tieto: turvallisuutta ylläpidetään hankkimalla tietoa siitä, mitä laitoksessa todella tapahtuu, seuraamalla tilanteita, olosuhteita, tunnelmia ja henkilöitä. Myös myönteisen laitosilmapiirin luominen on turvallisuutta lisäävä tekijä. Ristiriita koulutuksen tavoitteiden kanssa Henkilökunnan koulutuksessa ja yleensäkin vankeinhoitotyön kehittämisessä korostetaan, että vankien kanssa tapahtuva vuorovaikutus on osaltaan tärkeä keino vankeinhoidon tavoitteiden toteuttamisessa. Toimivan vuorovaikutuksen kautta henkilökunta saa tietoa vankilan todellisesta tilanteesta, jolloin valvontaa voidaan tehokkaammin suunnata sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Samalla saadaan tietoa laitosilmapiirin mahdollisen heikkenemisen syistä, minkä avulla voidaan etsiä keinoja ilmapiirin parantamiseen. Ase vaikuttaa vartijan ja vangin väliseen suhteeseen. Vaikka aseen esillä kantaminen on kielletty, ei tieto sen olemassaolosta voi olla vaikuttamatta siihen, että vanki tuntee olevansa entistä selkeämmin alisteisessa asemassa. Jos vankeinhoidon tärkein ja ainoa tavoite olisi vankien ulkoinen hallitseminen, ei tämä olisi mikään ongelma, mutta ristiriita syntyy siitä, että lainsäädäntö sitoo vankeinhoitolaitoksen myös kuntouttaviin päämääriin. Muissa Pohjoismaissa ei henkilökohtaisia aseita Muissa Pohjoismaissa henkilökunnan käytössä ei ole henkilökohtaista ampuma-asetta. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa saadut kokemukset ovat osoittaneet, että henkilökohtaisten aseiden poistaminen on ollut onnistunut toimenpide. Aseiden poistaminen on sopusoinnussa myös Yhdistyneiden kansakuntien ja Euroopan neuvoston vankeinhoitosäännösten kanssa. Niiden mukaan vankien kanssa läheisessä kontaktissa olevalla henkilökunnan jäsenellä ei tule olla asetta erityistilanteita lukuunottamatta. Henkilökunnalle ei liioin pidä missään olosuhteissa antaa asetta, ellei heitä ole täysin koulutettu niiden käyttöön. Suomessa henkilökuntaa kouluttaa aseiden käytössä Vankeinhoidon koulutuskeskus ja laitoksissa vartiopäälliköt. Aseen kantamiseen määrätty on vuosittain velvollinen osallistumaan ampumaharjoitukseen tai muuhun asekoulutukseen. Jos aseen kantamista edellytetään jatkossakin nykyisessä laajuudessa, on ampumaharjoittelu liitettävä uudistuvaan ammatilliseen peruskoulutukseen. Tällöin kuitenkin jää ongelmia ja jännitteitä vuorovaikutusta lisäävien koulutustavoitteiden ja aseenkäyttökoulutuksen välille. Jotta koulutukselle asetetut tavoitteet saavutettaisiin ja jotta Suomen vankeinhoito saataisiin muissa Pohjoismaissa noudatettavan käytännön ja kansainvälisten säännösten tasolle, täälläkin tulisi keskustella asiasta vakavasti ja harkita ainakin henkilökohtaisista aseista luopumista.