Seuraamusjärjestelmän oikeusongelmia Jaakko Jonkka Suomen perustuslain mukaan eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävänä on valvoa, että virkamiehet ja viranomaiset noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. Perustuslaki tähdentää, että tehtäväänsä hoitaessaan oikeusasiamies valvoo perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Vankeinhoidon valvonta on yksi oikeusasiamiehen toiminnan painopistealueita. Johtosääntönsä mukaan oikeusasiamiehen tulee toimittaa tarkastuksia erityisesti vankiloissa ja muissa suljetuissa laitoksissa valvoakseen niihin sijoitettujen henkilöiden kohtelua. Oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin keskinäistä työnjakoa säätelevän lain mukaan vankeinhoidon valvonta on keskitetty ensiksi mainitulle. K. J. Lång vertasi joskus oikeusasiamiestä vankeinhoidon varaventtiiliin. Suljetussa laitosmaailmassa syntyy helposti paineita. Mahdollisuus kannella vankeinhoitolaitoksen ulkopuoliselle laillisuusvalvojalle on omiaan purkamaan tällaisia paineita ennen kuin ne paisuvat vaikeammin hallittavaksi. Oikeusasiamiehelle tulee vuosittain toistasataa vankien lähettämää kantelua. Viime vuonna vankikanteluita ratkaistiin 150. Vankilatarkastuksia tehdään vuodessa kymmenkunta. Tarkastuksilla tavataan henkilökohtaisesti vuosittain lähes sata vankia, jotka näin voivat kertoa ongelmistaan ja huolistaan laillisuusvalvojalle. Viime vuosina on lisäksi tarkastettu muutama Kriminaalihuoltoyhdistyksen aluetoimisto. Kriminaalihuoltoyhdistystä koskevia kanteluita en omasta kokemuksestani muista ainuttakaan. Käsitykseni seuraamusjärjestelmämme käytännön toimivuudesta on muodostunut pääasiallisesti tätä kautta, kanteluiden ja tarkastusten perusteella. Laillisuusvalvojan työssä saatu kuva vankeinhoidon ja kriminaalihuollon ongelmista saattaa olla jossakin määrin erilainen kuin vankien tai kriminaalihuollon asiakkaiden kanssa päätyökseen ahertavien alan ammattilaisten kuva. Yleistoteamuksena voin sanoa saman kuin muutoinkin viranomaistoiminnasta. Kansainvälisen mittapuun mukaan arvioiden meillä asiat ovat suhteellisen hyvällä tolalla. Suuriin ongelmiin esimerkiksi ihmisoikeusnäkökulmasta ei juurikaan laillisuusvalvonnassa törmää. Monesti kysymys on jonkinlaisesta käytäntöjen hienosäädöstä, varsin usein kyse on siitä, millä tavalla ihmisiä kohdellaan. Mutta erityisesti suljetussa laitoksessa sinänsä pienetkin epäkohdat tai vääryyksiksi koetut tapahtumat voivat nousta todellista merkitystään suuremmiksi. Eniten viime vuonna vangit valittivat oikeusasiamiehelle kohtelustaan vankilassa, laitosoloista, yhteydenpitovaikeuksista omaisiin, avolaitosmääräyksistä ja niiden peruutuksista, poistumisluvista sekä erilaisten esineiden hallussapidosta. Hieman yllättäen terveydenhoitoa koskevia valituksia oli myös varsin runsaasti. Sen sijaan viime kesänä voimaan tullut rangaistusten täytäntöönpanolain ja pakkokeinolain muutos ei ole aiheuttanut oletettua kanteluruuhkaa. Selvyyden vuoksi on syytä todeta, että valitukset eivät sinänsä välttämättä kerro siitä, että ongelmia näillä alueilla todellisuudessa esiintyisi. Viitteitä ne kuitenkin saattavat antaa. Todettakoon sekin, että vankikanteluista vajaat kaksikymmentä prosenttia on johtanut johonkin oikeusasiamiehen toimenpiteeseen, yleensä käsityksen lausumiseen oikeana pidettävästä menettelystä. Ehkäpä suurimpana yksittäisenä syynä valituksiin ja myös todellisiin ongelmiin on vankien asemaa koskevan säännöstön monimutkaisuus ja tulkinnanvaraisuus. Monet syvällisestikin vankien asemaan vaikuttavat säännökset ovat niin avoimia, että ne jättävät soveltajalleen hyvin laajan harkintavallan. Tämä on sitäkin kohtalokkaampaa, kun vangilla ei ole muutoksenhakumahdollisuutta. Tämä asiantila aiheuttaa vangeissa epätietoisuutta, mikä näkyy kanteluissa ja tarkastuksilla. Niissä tapauksissa, joissa päätöksenteko on uskottu laitostasolle, säännösten väljyys on omiaan myös aiheuttamaan epäyhtenäisyyttä vankiloiden kesken. Tämä on yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta ongelmallista. Rangaistusten täytäntöönpanoa koskevan uudistustyön yhteydessä onkin varmasti aihetta perusteellisesti pohtia sitä, missä määrin laissa on syytä delegoida harkintavaltaa laitostasolle ja miten väljiksi säännöksiä voidaan vankien oikeusturvaa vaarantamatta ylipäänsä jättää. Vankeuden tosiasiallisen sisällön pitäisi käydä ilmi laista, eikä soveltamiskäytännöstä tai lakia alemmanasteisista määräyksistä. Otan nykyisen lainsäädännön tulkinnanvaraisuudesta esimerkin, joka kuvastaa harkinnanvaraisuutta yleisemminkin. Esimerkki ei edes ole räikeimmästä päästä. Jokainen meistä tietää, että eri laitosten oloissa on eroavuuksia. Erityisesti suljettujen laitosten oloissa ja avolaitosten välillä erot saattavat olla varsin suuret. Tämän vuoksi avolaitokseen pääsyn ja sieltä pois joutumisen kriteerien pitäisi olla yksiselitteiset. Näin ei kuitenkaan ole. Lain mukaan avolaitokseen pääsyn edellytyksenä on, että tuomittu soveltuu avolaitokseen ja sen toimintaan, eikä ole syytä olettaa hänen luvatta poistuvan laitoksesta. Avolaitosmääräys puolestaan voidaan peruuttaa, jos vanki osoittautuu mielenlaatunsa, käyttäytymisensä tai ruumiillisen kuntonsa puolesta sopimattomaksi avolaitokseen. Näin väljien säännösten soveltaminen etukäteen ennustettavasti ja vankeja yhdenmukaisesti kohtelevalla tavalla ei ole käytännössä helppoa. Säännöksissä ei itse asiassa ole annettu mitään todellisia kriteereitä. Yhtä hyvin olisi voitu vaan sanoa, että vanki voidaan määrätä avolaitokseen ja määräys voidaan myös peruuttaa. Laillisuusvalvonnan on tällaisten säännösten soveltamiskäytäntöihin lähes mahdoton päästä kiinni. Säännösten väljyyden aiheuttamaa problematiikkaa korostaa vielä käytäntöjen tietynlainen oikeudellinen kehittymättömyys, mikä laitoksissa aktualisoituu erityisesti silloin, kun kyse on vangin tekemäksi epäillyn rikkomuksen tai vastaavan selvittämisestä. Laitoksessa tehdystä rikkomuksesta voi vangille aiheutua monenlaisia haitallisia seuraamuksia, muitakin kuin varsinainen rangaistus. Todettu tapaus jää merkintänä vangin historiaan. Selvittelymenettelyssä tulisi mahdollisimman pitkälle noudattaa rikosprosessuaalisia oikeusturvatakeita. Näihin kuuluu asianmukaisen kuulemisen ohella muun muassa todisteiden vastaanottoa ja arvioimista koskevat periaatteet. Erityisesti on syytä korostaa, että epäillystä teosta pitää olla riittävä näyttö ennen kuin voidaan tehdä syypääksi toteava ratkaisu. Ongelmien syitä pohdittaessa ei voi ummistaa silmiä myös siltä tosiasialta, että lähinnä resurssitilanteen vuoksi käytännöt ja eriasteiset normit voivat joutua turhan etäälle toisistaan. Tutuin esimerkki tästä ovat ns. paljusellit, jotka eivät tarjoa nykykäsitysten mukaisia ihmisarvoisia asumisoloja. En mene tässä kuitenkaan arvioimaan laitosten vanhuudesta aiheutuvia ongelmia. Näihin ei laillisuusvalvonnan keinoin juurikaan ole mahdollista tehokkaasti puuttua. Sen sijaan otan esille tuoreen lainsäädännön erään tulkintakysymyksen, joka on herännyt vankilatarkastuksilla. Viime kesänä voimaan tulleen lainuudistuksen nojalla vanki voidaan eristää, jos on perusteltua aihetta epäillä, että hänellä on kehossaan huumaavia aineita. Lainkohta edellyttää, että lääkäri mahdollisimman pian tutkii, voiko vangin eristämisestä aiheutua vaaraa tämän terveydelle. Ilmeisestikään ei vielä ole ehtinyt muodostua tulkintakäytäntöä, mitä sanaparilla ”mahdollisimman pian” tässä tapauksessa ymmärretään. Tarkastushavainnot kuitenkin antavat viitteitä siitä, että ohjaamattomana soveltamiskäytäntö voi johtaa liian väljään tulkintaan. Pahoin pelkään, että käytännön vaikeuksiin vedoten saatetaan joutua luvattoman kauas lain edellyttämästä tilanteesta. Nähtäväksi jää, miten erityisesti niissä vankiloissa, joissa ei ole lääkäriä helposti aina saatavilla, tullaan tätä määräystä soveltamaan. Lopuksi otan esille kysymyksen vankilasta vapautuneiden asemasta ja siitä, millaiset yhteiskuntaan sopeutumisedellytykset heillä on. Tämä on muun muassa perusoikeusnäkökulmasta tärkeä kysymys. Minulla ei ole tarkkaa empiiristä tietoa todellisesta tilanteesta nykyisellään. Laillisuusvalvonnassakaan ei ole tullut esille ainakaan mitään systemaattisia havaintoja vankilasta vapautuneiden sosiaalipalvelujen saantia koskevista ongelmista. Osaksi tämä saattaa johtua siitä, että esimerkiksi sosiaalipalveluista kanteleva ei välttämättä julista olevansa entinen vanki. Ei ole muutoinkaan mitään selkeää joukkoa nimeltä ”entiset vangit”, joka esiintyisi yhtenäisenä ryhmänä, esimerkiksi painotusryhmänä. Kunkin ehdonalaisesti vapautuneen sosiaaliset ongelmat ovat tässä mielessä hänen yksilökohtaisia ongelmiaan. Silti – tai ehkä juuri tästä johtuen – on aihetta kysyä, ovatko vankilasta vapautuneet tasavertaisessa asemassa muihin avuntarvitsijoihin nähden. Vankilasta vapautuneiden on asunnonsaantia myöten turvauduttava normaaleihin kunnallisiin ja muihin vastaaviin sosiaalipalveluihin. On syytä pelätä, että moniongelmaiset vankilasta vapautuneet helposti jäävät hännille niukentuneita yhteiskunnallisia palveluja jaettaessa. Osin siitä syystä, että heillä ei välttämättä ole taitoja ja tietoja etsiä tehokkaasti tarvitsemiaan palveluita. Mutta myös siksi, että heidän mahdollisia erityistarpeitaan ei joko ymmärretä tai niihin ei ole osoittaa resursseja. Varsinkin, jos väitteet kriminaalipoliittisen ilmapiirin koventumisesta pitävät paikkansa, voidaan olettaa, että moninkertaiset rikoksenuusijat eivät ole sosiaalisia palveluja jaettaessa prioriteeteissä kovinkaan korkealla. Asunto- ja työllisyystilanteen ohella on aiheellista erityisesti kiinnittää huomiota päihde- ja ehkä myös mielenterveyspalveluiden saatavuuteen. Suuri osa vangeista on alkoholi- tai huumeongelmaisia. Vangeilla on nykyisellään mahdollisuus saada päihdekuntoutusta, uuden lainsäädännön perusteella  myös laitoksen ulkopuolella. Nähdäkseni pitäisi olla nykyistä paremmat takeet siitä, että kuntoutusta voidaan jatkaa myös vapautumisen jälkeen. On sekä perusoikeusnäkökulmasta että uusintarikollisuuden ehkäisemisen kannalta ensiarvoista, että vankilan portit takanaan sulkenut voi saada yksilöllisesti mitoitettuja tukitoimia. Laajasti ymmärrettynä näihin on myös luettava valvonta tietyissä tapauksissa. Voidaan kysyä, onko riittävää, että enää vajaat neljäsosa ehdonalaiseen vapautuneista määrätään valvontaan ja että valvonnan sisältönä on muutama käynti valvojan luona silloin tällöin. Tietämäni mukaan Ruotsissa ehdonalaisesti vapautuneista määrätään valvontaan lähes 80 prosenttia. Olisi mielenkiintoista tietää, onko näinkin suureen eroavuuteen syynä taloudelliset seikat vai erilainen näkemys valvonnan merkityksestä. Vankiaines on viime vuosina selvästi vaikeutunut. Tässä valossa on paradoksaalista, että vankilasta vapautuneiden tukitoimiin ja valvontaan on käytettävissä entistä vähemmän resursseja. Yhdyskuntapalvelun ilmeisen onnistuneeksi osoittautunut toteutus on osa Kriminaalihuoltoyhdistyksen menestystarinaa. Tämä on ollut ja on tärkeä hanke. Mutta tärkeää myös on, että on joku taho, joka koordinoi vankilasta vapautuneiden tuentarvetta ja avunsaannin mahdollisuuksia sekä tuottaa tarvittaessa täydentäviä tukipalveluja.