Tuska, syyllisyys, häpeä

Hannu Säävälä

Kerron aluksi Eskosta, jonka asioihin törmäsin tutkiessani väkivaltarikoksista syytetyille tehtyjä mielentilatutkimuksia. Olen muuttanut Eskon henkilötiedot niin, että häntä ei voi tunnistaa.

Esko surmasi 15-vuotiaana suutuspäissään ampumalla kodin lähipiirissä asuvan aikuisen miehen. Hänet pidätettiin ja määrättiin oikeuden päätöksellä mielentilatutkimukseen, jossa todettiin seuraavaa:

”(Noin kahden vuoden ajan)... tutkittavan ja uhrin väliset suhteet olleet erittäin riitaisat, tutkittava (on) saanut usein tältä nyrkin iskuja päähänsä ja joutunut kokemaan voimakasta ... omien vapauksien rajoittamista. ...Vilpittömästi sanoo katuvansa, mitä on tehnyt, mutta tehdylle ei sano voitavan enää mitään. ... Toivoo saavansa tuomion ja tämän kärsittyään suunnittelee ammattikoulun käymistä. ... Selvästi kärsii tekemästään teosta. Menettää ...(herkästi)...luottamuksensa tulevaisuuteen täysin. Keskustelujen kuluessa kuitenkin aina piristyy ja saa ikään kuin uskonsa takaisin. ... Voimakkaasti patologinen konfliktitilanne...(on lisännyt)... tutkittavan reaktioalttiutta. ... Tutkittava on ollut teon hetkellä täyttä ymmärrystä vailla.”

Vajaan vuoden kuluttua teosta käydyssä oikeudenkäynnissä katsottiin rikoksessa olleen niin paljon lieventäviä asianhaaroja, että Eskon katsottiin jo kärsineen tuomionsa ja hänet vapautettiin. Esko palasi takaisin omaan elämäänsä, mutta alkoi käyttää lisääntyvästi alkoholia ja lopulta teki itsemurhan vajaa vuosi oikeudenkäynnin jälkeen.

Miksi näin kävi? Itsemurhaan saattoi olla monia vaikuttavia tekijöitä, joita minulla ei ole tiedossa. Olen keskustellut mielentilatutkimuksen tehneen oikeuspsykiatrin kanssa. Hänen mukaansa mielentilatutkimuksessa ei todettu itsemurhaan viittaavia tekijöitä, mutta tutkimuksessa kävi ilmi, että Esko toivoi saavansa tuomion teostaan ja että hänellä oli voimakasta häpeään liittyvää tuskaisuutta. Hänen toivettaan ei kuultu vaan hänet vapautettiin suoraan oikeudenkäynnistä. Voiko olla niin, että Esko koki jättäneensä sovittamatta rikoksensa ja että hänen syyllisyytensä ja häpeänsä jäivät kestämättömäksi taakaksi hänen niskaansa?

Mielentilatutkimuksia tehdessäni olen huomannut monilla väkivaltarikoksista syytetyillä olevan voimakasta häpeää ja syyllisyyttä teostaan. Tämä johtaa tuskaiseen elämään ja ankaraan itseruoskintaan. Mutta vielä useammalla rikoksentekijällä olen havainnut huomattavan vähän syyllisyyttä ja häpeää teostaan. Miksi ihmiset reagoivat niin eri tavoin? Miksi olemme niin erilaisia? Mitä häpeä ja syyllisyys ovat? Yritän vastata näihin kysymyksiin.

Siamilaiset kaksoset

Länsimaisen psykologian keskeinen vaikuttaja Sigmund Freud korosti syyllisyyden merkitystä ihmisen psyyken kehittymisessä. Freud katsoi syyllisyyden olevan oidipaalisen konfliktin tärkeä tunnevirta. Häpeää hän ei pitänyt niin keskeisenä tekijänä. Ennen Freudin aikaa esimerkiksi Shakespeare käytti kuitenkin teoksissaan sanaa häpeä yhdeksän kertaa enemmän kuin sanaa syyllisyys. Uudessa testamentissa ei esiinny lainkaan käsitettä syyllisyys. Viime vuosikymmeninä psykoanalyyttisessä ajattelussa häpeä on noussut takaisin parrasvaloihin erityisesti Heinz Kohutin narsismiteorian kautta. Häpeästä on tullut niin suosittu käsite, että sen avulla on alettu selittää ilmiasultaan mitä erilaisimpia psyykkisiä ongelmia syömishäiriöistä väkivaltaan. Erään häpeää käsittelevän kirjan nimessä häpeästä käytetään osuvaa kuvausta ’valepukujen mestari’.

Antropologian piirissä Ruth Benedict kuvasi häpeän ja syyllisyyden eroa jakamalla kulttuurit häpeä- ja syyllisyyskulttuureihin. Hänen mukaansa syyllisyyskulttuureille on tyypillistä yksilön sisäinen mekanismi, jolla tekojen oikeellisuus arvioidaan, kun taas häpeäkulttuurissa tekojen oikeellisuus määräytyy ulkoisesti ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja toisten arvioinnin tuloksena. Syyllisyyskulttuurissa ollaan oman moraalin tuomittavana, häpeäkulttuurissa tuomion antavat muut ihmiset arvioidessaan teon oikeellisuutta. Benedictin jaottelua on kritisoitu kovasti lähinnä psykoanalyytikkojen suunnasta, koska siinä ei oteta huomioon häpeän voimakasta sisäistä merkitystä. Se ei ole pelkästään ulkoinen sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä tunne. Myös antropologian piirissä on katsottu, että tällainen jaottelu ei ole kovin produktiivinen eli se ei tuota uusia näköaloja kulttuurien väliseen vertailuun.

Häpeän olemuksesta

Psykoanalyytikot Pentti Ikonen ja Eero Reckhardt kuvaavat häpeän syntyä lapsuudessa. Heidän mukaansa häpeän tunne syntyy, kun vauva käy silmäpeliä hoitajansa kanssa ja yhtäkkiä hoitaja ei vastaakaan silmäpeliin. Näin käy jossain vaiheessa väistämättä. Tästä vastakaiun puutteesta lapsi kokee hämmennystä ja häpeää. Hänestä tuntuu, että ei kelpaakaan toiselle. Toistuvana ja yllättävänä tämä vastakaiun puute voi johtaa psyyken vaurioihin kuten itsetunto-ongelmiin tai ujouteen tai korostuneeseen itsetarkkailuun. Silvio Tomkins on kuvannut affektiteoriassaan lapsen häpeää keskeisenä fyysisenä viestinä: silmät painetaan alas ja samalla myös pää painuu alas.

Väkivaltatutkija Suvi Ronkainen pohtii filosofi Ullaliina Lehtisen häpeätulkintaan pohjautuen: ”Häpeän kokemuksessa minä koetaan voimattomana, pienenä, haisevana, limaisena, ja kutistuvana. Se on alistetun häpeää, siinä huonommuus on sisäistetty.” Tämä kuvaus on sillä tavalla osuva, että häpeään liittyy noidankehämäinen tunnevirta, jossa ihminen alkaa lopulta hävetä omaa häpeäänsä. Kuin käärme, joka syö omaa häntäänsä. Suvi Ronkainen näkee häpeän liittyvän läheisesti valtaan. Se, joka häpeää, on menettänyt vallan. Se, joka siltä säästyy, pitää vallan itsellään.

Kyky häpeään on sosiaalisessa elämässä välttämätön taito ja se on jokaisen ihmisen väistämätön kohtalo. Kaikki kokevat häpeää ja häpeä tekee ihmisestä ihmisen, inhimillisen. Ihminen voi tulla hyväksytyksi vain olemalla kohtuullinen toisia kohtaan, ottamalla huomioon, olemalla harkitsevainen, sosiaalinen ja vastavuoroinen. Vauvan silmäpelin säännöt toimivat aikuisillakin: silmäpeli ei toimi, jos se ei ole vastavuoroista. Suvi Ronkainen kuvaa: ”Hyvänlaatuinen häpeä on episodinen. Kyse on väliaikaisesta nöyryytyksestä, pulahduksesta kylmään kylpyyn, joka antaa mahdollisuuden reflektoida itseä ja murtaa vanhaa. Se tuottaa psyykkistä rikastumista, se suojaa yksityisyyttä, oikeutta itsetutkisteluun ja salaisuuteen. Tällainen häpeä antaa kokemuksen minuudesta, paljastaa minulle minän.”

Syyllisyys – häpeä kainalossaan?

Syyllisyys on siinä mielessä häpeän alalaji, että syyllisyys liittyy yleensä moraalisiin asioihin, kun häpeä voi liittyä laajemmin kelpaamattomuuteen kuten vaikkapa ulkonäön vajavuuksiin. Syyllisyys on häpeää moraalisen normin rikkomisesta, esimerkiksi valehtelusta tai jostain rikoksesta. Näin syyllisyys liittyy usein johonkin yksittäiseen tekoon. Syyllisyys voi johtaa samoihin rajuihin lopputuloksiin kuin häpeä, niin kuin Eskon kohdalla ilmeisesti kävi. Mutta syyllisyys voi olla myös kevyttä, jolloin psyykkinen prosessi tuottaa siedettävämpää ja helpommin sulatettavissa olevaa tuskaa. Vaimonsa sairaalaan hakannut mies toteaa oikeudessa, että tarkoitus oli vain tönäistä olkapäästä, mutta lipsahti vahingossa naamaan. Niin, ja avokämmenellä yritti, mutta käsi oli vahingossa nyrkissä. Tulos: kasvojen luut murskana ja tekijällä ’kevyttä kenttä syyllisyyttä’ pikku lipsahduksesta.

Missä miehen häpeä?

Mielestäni häpeän ja syyllisyyden tunteet liittyvät rikoksiin ja väkivaltaan sukupuolieron kautta. Rikokset, väkivalta ja vankila kuuluvat erityisesti miesten maailmaan. Harvoissa ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvissä asioissa sukupuoliero on niin ammottava kuin rikollisuudessa, jonka maailma on 90-prosenttisesti miesten reviiriä.

Suvi Ronkainen kuvaa edellä mainitussa artikkelissaan parisuhdeväkivallan ja häpeän eriskummallista liittoa. Jostain syystä turvakotien naisuhrit kokevat voimakasta häpeää parisuhteensa väkivaltaisuudesta, mutta väkivaltaiset miehet näyttävät kokevan vain lievää syyllisyyttä teoistaan, heillä ei näytä olevan kykyä häpeään. Tämä häpeän taakan jakautuminen niin epäoikeudenmukaisesti uhrin tai väkivallan tekijän läheisten taakaksi tuntuu vaikeasti hyväksyttävältä asialta.

Mieheyden kulttuurisessa rakennelmassa väkivaltaisuus on suorastaan myönteinen ilmiö. Rajojen ylitys, päämäärähakuisuus ja vallasta taisteleminen näyttävät olevan mieheydessä positiivisesti värittyneitä ulottuvuuksia. Tämä mieheyden luonne estää monia miehiä kokemasta häpeää väkivaltaisista teoistaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö väkivaltaisillakin miehillä voisi olla häpeän tunteita. Nämä häpeän tunteet ovat vain suuntautuneet päinvastaiseen suuntaan: Häpeää tuottaakin se, että ei olekaan kykenevä rajojen ylityksiin ja väkivaltaan. Niin kuin jokainen pyrkii välttämään häpeän tunteita, niin myös nämä miehet pyrkivät siihen ja ovat herkkiä tarttumaan väkivaltaan suojellakseen itseään häpeältä. Näin ollen olen osittain eri mieltä Suvi Ronkaisen kanssa miesten häpeämättömyydestä.

Lopulta onkin siis kyse omakuvasta, maailmankuvasta, arvoista ja mieheyden toteuttamisesta eikä kykenemättömyydestä häpeään. Mieheyteen kasvetaan, niin kuin myös naiseuteen, kovan koulun kautta. Vuorovaikutuksessa toisten kanssa syntyy jatkuvasti tilanteita, joissa mieheyden rajat tulevat vastaan. Pojat kuulevat pienestä asti luetteloita siitä, mitä poika ei saa olla, jos aikoo välttää häpeän. Jotkut ottavat nämä häpeälistat liian tosissaan: ”Älä ole mamis, älä ole homo, älä ole vauva...” Tämä tuottaa joillekin jatkuvaa pakoa rajojen ylittämiseen ja väkivaltaan, jotta häpeä ei tarttuisi puseroon.

Psykologia ei riitä rikoksen selittämiseen

Rikollisuutta ja rikoksia ei voi selittää pelkästään häpeän ja syyllisyyden käsitteillä eli näiden tärkeiden tunteiden puuttumisella. Psykologisoimalla ei voi ratkaista rikollisuuden olemusta niin kuin emme voi ratkaista muitakaan yhteiskunnallisia ongelmia. 1990-luvulla Suomessa on käyty vilkasta keskustelua psykokulttuuri –nimisestä ilmiöstä. Janne Kivivuori on kritisoinut joitain pyrkimyksiä selittää poliittisia ja yhteiskunnallisia virtauksia yksittäisten ihmisten psyyken erityispiirteillä. Kivivuoren kritiikki pätee myös rikollisuuden, syyllisyyden ja häpeän suhteista puhuttaessa.

Tulisiko häpeää tuottaa tietoisesti?

Vaikka en ole kriminologian asiantuntija, haluan tuoda esiin vielä joitain näkökulmia häpeän ja rikoksen suhteesta. Australialainen kriminologi John Braithwaite kuvaa, miten Japanissa on onnistuttu vähentämään rikollisuutta toisesta maailmansodasta lähtien ja miten siellä on rikollisuutta selvästi vähemmän kuin useimmissa länsimaissa. Braithwaite katsoo japanilaisen häpeää korostavan kulttuurin estävän rikollisuutta. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen yliopettaja Matti Laine kirjoitti tästä aiheesta tällä samalla foorumilla runsas vuosi sitten.

Braithwaite kuvaa, miten Japanissa kaikenlaisiin rikoksiin liitetään voimakas häpeän leima. Braithwaiten mielestä länsimaissa tulisi pyrkiä samaan. Hän esittelee laajan ohjelman rikollisuuden vähentämiseksi, mutta en puutu siihen muuten kuin tämän häpeän leiman vahvistamisen suhteen. Braithwaitea kohtaan suunnatussa kritiikissä on väitetty, että voimakas häpeän leima voi käydä kestämättömäksi häpeän uhrille. Väitetään, että Japanin kaltaisessa kulttuurissa tuskan tunteet ja henkinen pahoinvointi voivat kääntyä sisäänpäin, toisiin kohdistuvat rikokset korvautuisivat itsemurhilla ja itsetuhoisuudella: vähäinen rikosten määrä yhdistyisi runsaisiin itsemurhiin ja runsas rikosten määrä vähäiseen itsemurhien määrään. Näin ei kuitenkaan ole verrattaessa Japania useimpiin länsimaihin. Tutkimusten mukaan Japanin itsemurhakuolleisuus on korkea maan henkirikoskuolleisuuteen verrattuna, mutta länsimaiden itsemurhatilastoihin verrattuna se on keskimääräistä. Muutenkaan tutkimukset eivät vahvista tätä oletusta. Suomessa sekä itsemurhakuolleisuus että henkirikoskuolleisuus ovat länsimaiden joukossa korkealla tasolla.

Braithwaiten ajatus häpeän korostamisesta sopii edellä esittelemääni ajatukseen (kulttuurisen) mieheyden ja häpeän ongelmallisesta yhdistelmästä. Kyse on siitä, mihin häpeän sijoitamme. Onko miehen arvokkaampaa riehua saadakseen putsattua epämiehekkyyden häpeän harteiltaan kuin olla epämiehekkäästi toisia huomioon ottava ja toisen integriteettiä kunnioittava? Kumpi on häpeällisempää, olla homo vai lyödä toista, koska epäilee tämän olevan homo ja koska haluaa osoittaa muille, että itse ei sitä ole?

Onko häpeälle sijaa kasvatuksessa?

Sigmund Freudin ajatus estojen ja patoutumien haitallisesta vaikutuksesta neuroottisen ihmisen elämässä on vaikuttanut vahvasti yleiseen ymmärrykseen lasten kasvatuksesta. Helsingin Sanomien yleisönosastossa oli keväällä 1999 kiistelyä siitä, saako lapsia syyllistää. Jotkut kirjoittajat näyttivät pelkäävän, että lapselle tulee estoja ja traumoja tunteiden ilmaisemisen estämisestä. He tuomitsivat sen takia jyrkästi lasten syyllistämisen teoistaan. Edellä esittelemästäni näkökulmasta katsoen on kuitenkin nimenomaan tärkeää, että lapsi kokee sekä syyllisyyden että häpeän tunteita, koska ne ovat välttämättömiä edellytyksiä hyvälle sosiaaliselle elämälle. Ja erityisesti tämä koskee tietenkin väkivaltaa ja epäsosiaalista käyttäytymistä, joka ei yleensä ole ylitse vuotavista neuroottisista häpeän tunteista kärsivien ongelma.

Tommi Hoikkala kuvasi vajaan kymmenen vuoden takaisessa väitöskirjassaan ”Katoaako kasvatus, himmeneekö aikuisuus”, miten kasvatuksesta puhuttaessa on ollut viime vuosikymmeninä tapana peittää auktoriteetin ja lapsen rajaamisen käsitteet piiloon. Hoikkalan mukaan ne kyllä ovat olemassa ja tulevat esiin, kun kasvattajia haastatellaan tarkemmin. Tästä tulee väistämättä mieleen, että jotkut ihmiset ovat voineet käsittää tämän vaikenemisen niin, että lapsia ei ylipäänsä saa rajata eikä syyllistää eikä heidän saa antaa tuntea häpeän tunteita teoistaan. Mielestäni yhteisöllinen vastuuntunto ja lasten väkivallan rajaaminen on välttämätön edellytys elämäntavalle, jossa väkivalta on saatu vähennettyä mahdollisimman vähäiseksi. Nollatoleranssi on hyvä käsite lasten kasvatuksessa.

Braithwaiten mukaan häpeän tuottaminen ei sinällään vähennä rikollisuutta. Häpeän tuottaminen voi olla joko leimaavaa ja eristävää tai, niin kuin Japanissa, tukevaa ja sopeuttavaa. Japanilaisessa ajattelussa käytetään käsitettä amaykashi, joka tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin armo. Japanissa katsotaan, että häpeän tuottaminen ilman armoa ja sovittamisen mahdollisuutta on brutaalia ja epäinhimillistä. Rikoksentekijän tilannetta pitää helpottaa ja hänelle pitää tarjota armoa, jotta hän pääsisi häpeän syövereistä. Rikoksentekijää tulee ymmärtää, vaikka hänen tekoaan ei siedetäkään. Siis, sen sijaan että siedetään ja ymmärretään, voidaan ei-sietää ja silti ymmärtää. Niin kuin jokamiehen lastenkasvatusohjeessa sanotaan: ”Tuomitse teko, älä lasta.”

Kulttuurisena projektina rikosten tekeminen entistä häpeällisemmäksi on mielestäni kannatettavaa, mutta yksittäisen ihmisen kohdalla tällaisen projektin yrittäminen on huomattavan vaikeaa. Häpeää ei voi tuottaa, ellei siihen ole olemassa yhteisöllisiä ja yksilöllisiä edellytyksiä. Edellytysten luominen on pitkä ja työläs prosessi. Häpeän pakottaminen toiselle ilman, että tämä kykenee ottamaan sitä vatsaan, on turhaa ja haitallista. Rikoksen tekijälläkin on oma ihmisarvonsa, jota ei voi viedä ja jota pitää kunnioittaa.

Mielestäni japanilaisen ajattelun paras opetus meille on se, että syrjäytyneitä ihmisiä voidaan tukea ja heitä voidaan estää luisumasta ulos yhteiskunnasta. Ne, jotka huolehtivat näistä syrjäytyneistä, tekevät yhteiskunnalle valtavan palveluksen.

Artikkeli Suomen Punaisen Ristin Vankilavierailijapäivillä 12.11.1999 pidetyn alustuksen pohjalta

Lähteet:

Braithwaite, John (1989): Crime, shame and reintegration. Cambridge University Press, Cambridge.

Flicker, Laura & Hill Barlow, Deborah (1996): Are shame, guilt and embarrassment distinct emotions. Journal of Personality and Social Psychology, vol 70, No 6, 1256-1269.

Hoikkala, Tommi (1994): Katoaako kasvatus, himmeneekö aikuisuus. Gaudeamus, Helsinki.

Ikonen, Pentti & Reckhardt, Eero (1994): Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykoterapiasäätiö, Helsinki.

Kaufman, Gershen (1989): The psychology of shame – Theory and treatment of shame-based syndromes. Springer Publishing Company, New York.

Kivivuori, Janne (1991): Psykokulttuuri. Hanki ja jää, Helsinki.

Laine, Matti (1998): Voidaanko kova ja pehmeä yhdistää. Uusi Kriminaalihuolto 4/1998.

Middelton-Moz, Jane (1990): Shame and Guilt – Masters of disguise. Health Communications Inc., Deerfield Beach.

Ronkainen, Suvi (1999): Subjektius, häpeä ja syyllisyys parisuhdeväkivallan elementteinä. Kirjassa Tunteiden sosiologiaa I – Elämyksiä ja läheisyyttä. SKS, Helsinki.